En muista enää, mistä tämä kirja on hyllyyni joutunut. Kirjoittaja on His Divine Grace A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada, joka on Veeda-filosofian, -uskonnon ja -kulttuurin sanansaattaja. Tämä Elämän tiede koostuu hänen ja oppilaiden välisistä keskusteluista, kirjeenvaihdosta tiedemiehen kanssa joka väittää ettei Jumalaa ole (kirjan mielenkiintoisin osa), tieteellisistä kirjoituksista anti-aineellisista maailmoista ja eri planeettajärjestelmistä. Lisäksi mukana on keskusteluja amerikkalaisen Bob Cohenin kanssa, joka esittää kysymyksiä, tarkoituksenaan oppia tästä uskonnosta/filosofiasta ja tulla sen "opetuslapseksi". Lukemista jäi lähinnä hyvin hämmentynyt olo, kuten aina kun tutustuu täysin uudenlaiseen ajatusmaailmaan. Tämä filosofia on paikoin hyvin tuttua ja helposti hyväksyttävää, mutta paikoin aivan käsittämätöntä ja jopa pelottavaa - eihän näin voi elää! Mutta toisaalta tässäkin uskonnossa kaiken takana on yksi Jumala, ja se on lohdullista. Mielestäni jumalan nimiä voi olla lukemattomia (ja onkin), mutta loppujen lopuksi ne kaikki ovat kuitenkin vain se yksi ja ainoa. Siihen on turvallista luottaa.
Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo on kirjoitettu vuonna 1960, ja takavarikoitiin KGB:n toimesta vuonna 1961. Se julkaistiin Euroopassa ensimmäisen kerran vuonna 1980, suomeksi 1984.
Lilli Prometin kirja Eikä rakkaus täyty (Primavera) on kirjoitettu vuonna 1977, minun hyllyssäni se on odottanut lukijaa vuodesta 1981 saakka. Kirja kuuluu Neuvostokirjallisuutta-sarjaan.
Kyllä näitä löytöjä tuosta kirjaston pinosta vaan kertyy. Petri Tammisen Mitä onni on on sekä hauska että syvällinen kirja. Kirjailija saa vaimoltaan idean kirjoittaa kirja onnen olemuksesta, ja mies ottaa kaverinsa mukaan kuvittamaan kirjaa. 
Douglas Preston & Lincoln Child ovat aloittaneet trillerisarjan, jonka pääosassa on salaperäinen FBI-agentti Pendergast. Ihmeiden kabinetti on sarjan ensimmäinen teos, ja alku vaikuttaa kieltämättä lupaavalta. Jännitystä riittää, joskus jopa hieman turhan yksityiskohtaisesti kuvattuna (mutta tähänhän CSI meitä on totuttanut...).
Tämä Alexander Mccall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarja on kuulemma saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen fanikerhoineen. Ihmettelen vain kovasti, miksi. 
Mikko Reitalan Tähtihetki on myös yksi kirjaston "satunnaisotannasta", eli kirja jota luultavasti en olisi tullut muuten lukeneeksi. Kirjan kuvailu ei ollut mitenkään kovin houkutteleva, ja minulla kun on noita ennakkoluuloja suomalaisia dekkareita kohtaan.
Sari Mikkosen novellikokoelma Pääkatkaisija oli edelliseen lukemaani Maarit Verrosen novellikokoelmaan verrattuna melkoisesti parempi. Novellit alkoivat ja päättyivät, ja niissä oli sisältöä, joissakin todella paljonkin.
Katri Lipsonin Kosmonautti on pieni, surullinen, koskettava kertomus suuresta haaveesta, sen kariutumisesta, rakkaudesta, kuolemasta ja surusta. Toivo jää kuitenkin jäljelle, koska tarina ei kerro loppuaan, jokainen saa sen itse mielessään päättää. Hieno kertomus.
Gaile Parkinin Kigalin kukkakauppa oli mielestäni lähes loppusivuille asti ehkä typerin kirja jota koskaan olen lukenut. Yleensä en halua kertoa kirjan juonta kenellekään etukäteen, mutta tämä on lyhyesti kerrottu, ja ehkä se estää jotakuta lukemasta tätä kirjaa, koska se ei kannata.
Tällä erää viimeinen Fred Vargasin kirja, Sinisten ympyröiden mies, palasi jälleen komisario Adamsbergin tutkimuksiin. Omalaatuinen komisario toimii kuten ennenkin, ajattelemalla, ja sitä tarvitaan kun kyseessä on todella solmuinen juttu.
... nämä Fred Vargasin kirjat. Nyt oli vuorossa Ei takkaa, ei tupaa, päähenkilönä tällä kertaa Louis Kehweiler, entinen valtion virkamies joka mielellään tutkii myös rikosjuttuja. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluu myös lahon talorähjän neljä asukasta, jotka tulivat tutuksi jo kirjasta Pystyyn, kuolleet! 
Torben Munksgaardin kirja Retrograd: 
Lainasin kirjastosta kolme vanhempaa Fred Vargasin kirjaa, niistä ensimmäisenä oli vuorossa Pystyyn, kuolleet! vuodelta 2002. Tykkäsin ihan yhtä paljon kuin parista aiemmin lukemastani uudemmasta kirjastakin.
David Mitchellin Pilvikartasto vie lukijan ihmeelliselle matkalle vuosisatojen läpi. Päiväkirja, jota amerikkalainen notaari pitää Tyynenmeren matkallaan 1800-luvulla; kirjeet, joita englantilainen nuorimies kirjoittaa ystävälleen Belgiassa 1930-luvun alussa; kertomus innokkaasta lehtinaisesta 1970-luvun USA:ssa; brittiläisen kustantajan hurja pakomatka 2000-luvun taitteen Englannissa; kuulustelu, jolla selvitetään tulevaisuuden tarjoilijakloonin elämää; erään Zacharyn elämäkerta maailmantuhon jälkeiseltä Havaijilta. 
Timo Sandbergin Pirunpesä on aika tyypillinen suomalainen rikosromaani, pääosassa rikosylikonstaapeli Taru Lund. 
Joko loma on pehmittänyt pääni, niin että en ymmärrä, tai sitten Maarit Verrosen novelleissa ei todellakaan ole mitään ymmärrettävää. (Todennäköisesti kyseessä on ensimmäinen vaihtoehto...) 
Thomas Kangerin Sunnuntaivieras on ihan kelvollinen dekkari, pääosassa suomalaissyntyinen rikostutkija Elina Wiik, joka toimii Västeråsin poliisissa.
Jay Parinin Viimeinen asema: Romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta on kaikin puolin hyvä kirja. Se perustuu Tolstoin itsensä, hänen perheensä ja läheistensä päiväkirjamerkintöihin ja kirjeisiin. Mielenkiintoista on, että tyyli muistuttaa niin kovasti venäläistä kirjallisuutta, on vaikea uskoa että kirjoittaja onkin nykypäivän amerikkalainen. Tähän tietysti vaikuttaa se, että mukana on suoraan alkuperäisiäkin tekstejä mm. Tolstoilta itseltään.
Armas Alvarin ja Jarkko Tontin toimittama novellikokoelma Miehen rakkaus ei tehnyt edelleenkään selväksi, mistä siinä oikein on kysymys, miehen rakkaudessa siis. Liekö yhtä vaikeaselkoinen aihe kuin naisen logiikka.
Niall Griffiths'in Rääpäle on outo kirja. Hyvä mutta outo. Kertojana on jälkeenjäänyt nuori mies, joka muuttaa koiransa kanssa kesäksi enonsa tilalle tämän vaimon itsemurhan jälkeen.
David Baldaccin kirjassa Pelurit olisi ollut aineksia pariin muuhunkin kirjaan, niin monta juonta tähän yhteen oli punottu. Ja varmaan jatkoa seuraa, koska yksi juonista jäi pahoin kesken.
Haruki Murakamin Kafka rannalla on ehkä oudoin kirja, jonka olen lukenut - ja yksi parhaista. Todelliset tapahtumat lomittuvat jonkun toisen todellisuuden kanssa, mutta niin, että kaikki tuntuu yhtä järkevältä - tai yhtä järjettömältä. Samalla kirja on kuin jännitysromaani, loppu täytyy lukea ahmimalla jotta selviäisi mitä tulee tapahtumaan. 
Tomek Tryznan Mene, rakasta perustuu pitkälti hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa 50-luvun Puolassa. 
Joonas Konstigin novellikokoelma Ahneet ja viattomat ei kyllä napannut missään kohdin. Kaipa sitä on liian vanha ja nainen ymmärtämään nuorten miesten sielun liikkeitä, vaikka Konstig itse ilmoittaakin olevansa mies, jolla on naisen aivot ja miehen sisäeritys. Ehkä se on sitten se sisäeritys joka tässä on päässyt voiton puolelle.
Kyllä ne vaan ruotsalaiset osaa tämän jännärien kirjoittamisen. Ensin arvelutti, kun kannessa mainittiin kirjan olevan poliittinen trilleri, niistä kun en kauheasti perusta, mutta tämä Thomas Bodströmin Pakenija oli paljon muutakin, vaikka politiikkaa taustalla pelattiinkin.
Hankin Carlos Ruiz Zafónin Enkelipelin uunituoreena toukokuun lopulla, mutta siirsin sen lukemista sellaiseen ajankohtaan, että voin lukea sen kerralla. Ja mikäpä olisi parempi aika kuin kesäloman sunnuntai.
Eipä tarvinnut montaa "satunnaiskirjaa" lukea, ennen kuin löytyi uusi mielenkiintoinen tuttavuus. Jorma Ranivaaran Asiakas Rydz on mieletön kirja monessakin mielessä. Kirjan päähenkilö tulee (mielestäni on koko ajan) hulluksi, hänen päiväkirjamerkintöjään ja haastattelujaan kirjaa ylös Backman, jonka olemassaolo tosin kirjan loppupuolella asetetaan kyseenalaiseksi - kuten kaikki muukin aikaisemmin kerrottu. Päähenkilö Rydz/Tamminen elää elämäänsä pääasiassa virtuaalisesti, internetin ja kuvankäsittelyn kautta.
, niin tein sitten tänään sen pääsiäis-, juhannus- ja kesäsiivouksen talossa. Aurinko pysyi poissa siihen saakka, kunnes lopetin ja menin terassille vilvoittelemaan. Vilvoittelu oli helppoa, auringon pikavierailusta huolimatta lämpöä oli vain 11 astetta. Seuraavana pilvisenä/sateisena arkipäivänä on sitten ikkunoiden pesun vuoro - ei kaikkea kerralla! Siivousapuna oli perinteisesti AC/DC sekä Aerosmith. 
Kun kirjailijan nimi on Diane Chamberlain ja hempeänvärisen kirjan nimi Varjo sydämessä, pitäisi kyllä tietää mistä on kyse. Ja sitähän se oli, puhdasverinen Naisten Romaani. Tämä on yksi niistä uutuuskirjoista, jotka lainasin summassa, ja kun olin päättänyt ne kaikki lukea, en antanut periksi.
Cormac McCarthyn Tie on luultavasti synkin kirja jonka olen koskaan lukenut. Toisaalta se oli myös niin hyvä, että se piti lukea melkein yhdellä istumalla.
Diana Gabaldonin Muukalainen-sarjan päättävä Lumen ja tuhkan maa oli edelleen yhtä hyvä kuin kaksi vuotta sitten lukiessani sen ensimmäisen kerran hollanniksi. Siihen kului se kesäloma, mutta se kannatti - silloinkin. Olin silloin saanut luettua sarjan muut osat Muukalainen, Sudenkorento, Matkantekijä, Syysrummut ja Tuliristi ja tiesin että viimeisen osan suomennos ilmeistyisi vasta puolen vuoden kuluttua. Vieroitusoireiden välttämiseksi jatko oli saatava käsiin tavalla tai toisella, ja onneksi apua oli saatavissa.