sunnuntai 28. syyskuuta 2014

En liene herkkä

Jonna Satri: Sisäinen lepatus - Herkän ihmisen tietokirja

Luin tämän kirjan yleisestä mielenkiinnosta, ajattelin että ehkä olenkin herkkä ihminen ja niin ajatteli ehkä myös Noora, joka toi tämän minulle.

En kuitenkaan tunnistanut itseäni tästä yhtään enempää kuin kuka tahansa ihminen voi tunnistaa jotain itsestään minkä tahansa ihmistyypin kuvauksesta. Introverttius on tässä mainituista eräs ominaisuus, joka on tuttu minulle, mutta toisaalta kaikki herkät ihmiset eivät ole introvertteja (kylläkin enemmistö) eivätkä kaikki introvertit herkkiä. Äänille olen melko herkkä, samoin valolle, mutta ei mielestäni siinä määrin, että voitaisiin puhua yliherkkyydestä. Ujouskin on jäänyt jonnekin matkan varrelle.

Kirja olisi varmaan avautunut paljon paremmin, jos aihepiiri olisi ollut tutumpi. Nyt teksti oli jopa turruttavaa, kun sana 'herkkä' eri muodoissaan esiintyi lähes jokaisessa lauseessa. "Herkät ihmiset voivat herkästi.... " jne. Ehkä kirja kuitenkin auttaa jatkossa tunnistamaan herkkyyden muissa ihmisissä ja auttamaan sen huomioon ottamisessa.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Kolmas Brunetti-tarina

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Guido Brunetti -sarjan kolmas osa jatkaa samalla linjalla kuin kaksi aiempaakin, tällä kertaa aiheena on transvestiitti, joka löytyy murhattuna. Myöhemmin osoittautuu, että uhri onkin aivan muuta miltä ensin näytti ja taustalla on paljon enemmän kuin henkilökohtainen kosto.

Oikeastaan ensimmäinen olennainen ero televisiosarjaan (tai tietenkin ero on sarjassa kirjaan nähden!) kävi ilmi, kun kerrottiin Brunettin vierailusta nunnien hoitamassa hoitokodissa äitiään tapaamassa. Äiti oli sekava eikä tuntenut poikaansa ja Brunettin suhde äitiin vaikutti ongelmalliselta, hän oli helpottunut päästessään pois laitoksesta. Pirteän pienen mummon vierailuja ei siis kirjoista kannata odottaa. Sen sijaan henkilökaarti kasvoi neiti Elettralla, josta on alusta lähtien suuri apu Brunettille, samoin kuin myös silmien ilo. Rakkautta siltä suunnalta on turha odottaa, sillä Brunetille on tärkeä vain yksi nainen, oma Paola-vaimo. Onneksi Leon ei ole tehnyt Brunetista samanlaista vaimoaan pettävää niljaketta, kuin suurin osa italialaisista miehistä näiden kirjojen perusteella näyttää olevan. Lähes jokaisella varsinkin korkeammissa yhteiskuntaluokissa on rakastajatar.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Flavia de Luce tutkii jälleen

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Tätä toista Flavia de Luce -sarjan kirjaa lukiessa tuli mieleen, että toivottavasti Bradley antaa seuraavissa osissa (joita on jo neljä valmiina) sankarittarensa vanheta jotenkin normaaliin tahtiin. Oli sitten kuinka tahansa erityislaatuinen ja huippuälykäs yksitoistavuotias, kaksi murhaa naapurustossa saman ikävuoden aikana alkaa olla jo siinä rajoilla, mitä nuori ihminen sietää. Tai no... Flavialle sellainen kyllä taitaa sopia paremmin kuin mikään, ruumiit, myrkyt ja sen sellaiset. Ehtiiköhän hän ollenkaan huomata, kuinka ihanassa idyllissä hän 1950-luvun englantilaisella maaseudulla elää?

Kerronta on aivan yhtä sujuvaa ja nopeasti etenevää kuin ensimmäisessä osassakin ja huumori yhtä herkullista. Kenellepä muulle kuin Flavialle saattaisi tulla mieleen, että BBC jalostaa ammattimaisen hunajaisen puheäänen omaavia ihmisiä jollain maatilalla. Onkohan se sama paikka, missä Alan Bradley on oppinut näin hyväksi kirjoittajaksi? Lukija jää joka tapauksessa odottamaan jatko-osien käännöksiä ja sarjan filmatisointeja.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Mistä hirviöt tulevat?

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli - Mary Shelley ja Frankenstein

Tähänastisen elämäni ehdottomasti vaikuttavin taide-elämys on ollut elokuvataltiointi lontoolaisen Royal National Theatren näytelmästä Frankenstein. Tämän elämyksen minulle ja Niinalle tarjosi Noora, joka on nähnyt näytelmän jo useampaankin kertaan molemmilla pääosamiehityksillä. Meidän näkemässämme Olentoa esitti Benedict Cumberbatch ja Victor Frankensteinia Jonny Lee Miller, jotka vuorottelivat näissä pääosissa. En ole koskaan kuvitellutkaan, että on edes mahdollista tuntea niin voimakkaita tunteita jonkin esityksen vuoksi. Syynä olivat sekä käsittämättömän upea roolisuoritus (Cumberbatch) että näytelmän sanoma, joka mykisti minut täysin.

Olin kyllä jo jonkin verran aikaisemmin lukenut Shelleyn kirjan, karistanut mielestäni Frankenstein-elokuvien luoman mielikuvan ja ymmärtänyt, että kyseessä on paljon enemmän kuin kauhutarina. Kysymykset siitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen tai miksi ihmisestä tulee paha ja kuinka tärkeää ihmiselle on tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, ovat ikiaikaisia. Mitä pidemmälle tiede kehittyy, sen ajankohtaisemmiksi tulevat myös kysymykset siitä, onko ihmisellä oikeus leikkiä Jumalaa ja määrätä esim. syntyvien lasten ominaisuudet mieleisiksi jo etukäteen.

Tätä kaikkea Mazzarella pohtii kirjassaan, mutta hän kertoo myös Mary Shelleyn hämmästyttävän elämäntarinan. Se on kaikissa käänteissään oudompi kuin mikään saippuaooppera koskaan. Mazzarella löytää kirjasta yhteneväisyyksiä ja viittauksia Shelleyn omaan elämään, joka ei todellakaan ollut tasaista auvoa vaan etenemistä murhenäytelmästä toiseen, vaikka rakkaus ja ystävyyskin olivat kaiken aikaa läsnä. Jotkut tapahtumat hänen ja hänen läheistensä elämässä tuntuvat lähes mahdottomilta ymmärtää, eikä pelkästään ajan erilaisuuden vuoksi, vaikka se selittääkin osan oudoista kohtaloista.

Mazzarella korostaa Frankensteinin tärkeintä sisältöä:
"Tämä ansaitsee tulla toistetuksi:
Jos Olennosta tulee hirviö, syynä on se, että häntä pidetään hirviönä.
Ja se, että hän alkaa yhä vahvemmin itsekin pitää itseään hirviönä.
Kyse on itseinhosta."
Hyvä kirja ja aihe, jota emme saa unohtaa. Nykyaika luo enemmän hirviöitä kuin koskaan ja ennakkoluuloista erilaisuutta kohtaan näyttää olevan mahdoton päästä eroon.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Hyviä dekkareita ja oikea kirjailija

Donna Leon: Kuolema oopperassa
Donna Leon: Kuolema vieraalla maalla
Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat - Uusi Hercule Poirot -mysteeri

Donna Leonin Brunetti-sarja eteni minulla nyt toiseen kirjaan alusta lukien, myös loppupuolelta olen lukenut kaksi kirjaa. Leon on viihdyttävä kertoja ja hänen kirjoissaan on mukavaa, lähes piilotettua huumoria, joka joskus naurattaa ääneenkin. Näiden kahden kirjan lukemista sotki jonkin verran aivan vasta näkemäni elokuvaversiot näistä tarinoista, vertailin niitä ja kirjaa keskenään, vaikka suuria eroja ei olekaan.

Kun kuulin, että Sophie Hannah on saanut Agatha Christien perikunnalta luvan kirjoittaa uusi Hercule Poirot -mysteeri, ajatus tuntui aivan kummalliselta. Lukija kiintyy kirjailijoiden luomiin hahmoihin melkein kuin oikeisiin henkilöihin, ja niin surullinen kuin Esirippu olikin, on henkilön kuolema vain hyväksyttävä. Silti halusin lukea tämän uutuuden heti, kun sen tuoreeltaan sain käsiini.

Kirjoittaja on ollut Christie-fani 5-vuotiaasta lähtien, ja sen kyllä tästä tekstistä huomaa, tyyli noudattaa hienosti esikuvaansa. Kertojana on uusi tuttavuus, Scotland Yardin etsivät Edward Catchpool. Tapahtumapaikkoina ovat kahvila, hotelli, pieni kylä ja sen pappila, kaikki aivan kuten Christielläkin usein. Ja tarina itse ja sen ratkaisu vähintäänkin yhtä kimurantti kuin hänen kirjoissaan. Poirot'a ei ehkä kuvailla niin tarkkaan kuin Christie sen teki - mutta sillehän ei ole tarvetta, koska me kaikki tunnemme hänet jo! Toivottavasti Hannah'in psykologisia trillereitäkin käännetään suomeksi tämän kirjan menestyksen myötä, ja uutta Poirot'iahan jään häneltä tietysti odottamaan.
Kaustisen kirjasto ja vapaa-aikatoimi tekivät hyvän valinnan, kun kutsuivat kirjailijavieraaksi Leena Lehtolaisen. Hän kertoi mielenkiintoisesti työskentelymenetelmistään ja kirjojensa synnystä. Kirjailijanura lienee ollut alusta asti selviö, sillä hän on kirjoittanut ensimmäisen julkaistun kirjansa 12-vuotiaana ja toisen jo 17-vuotiaana. Kirjallisuuden opiskelun myötä syntyivät sitten dekkarit ja naispoliisi Maria Kallio.

Itse olen valitettavasti lukenut vain ihan ensimmäisen Maria Kallio -dekkarin, mutta tämän tapaamisen jälkeen tuotantoa on kyllä luettava laajemminkin.

Lehtolainen osoittautui mutkattomaksi ja mukavaksi kissa- ja joogaihmiseksi, sain vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan kun veimme Nooran kanssa hänet yöpymispaikkaansa.

perjantai 12. syyskuuta 2014

"Yksikään ihminen ei ole saari; jokainen kirja on maailma"

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Otsikko on lainaus tästä kirjasta, jonka lukeminen tekee varmasti hyvää kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja kirjallisuutta. Minulla ainakin ovat heikkoutena kirjakauppoihin ja antikvariaatteihin sijoittuvat romaanit.


Tämä kirjakauppatarina ei ole yhtään pölyinen eikä tunkkainen, vaan raikas ja elämäniloinen. Mukana on rakkaustarinoita, perhetarinoita, tragediaa, iloa, onnea ja ennen kaikkea kirjoja, lukemista ja kirjoittamista. Lukiessa hymyilytti paljon, nauratti joskus ääneen ja välillä itketti - nämä kaikki saa aikaan hyvä kirja. Pisteenä i:n päällä runsaat kirjallisuusviittaukset, joiden tunnistaminen tuotti lisää hymyilyä. Lyhyeen tarinaan on saatu sopimaan kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä, taito sekin. Tämä kirja ei pönötä eikä tärkeile, ei yritä olla suurempi kuin on, mutta juuri siksi lajissaan niin hyvä - kirja joka tuo hyvän mielen.

torstai 11. syyskuuta 2014

Toinen Cormoran Strike -dekkari

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Toinen J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama etsivä Cormoran Strikesta kertova kirja on ehkä parempikin kuin ensimmäinen Käen kutsu. Strike on jo tuttu, samoin apulainen Robin, ja tämän kirjan myötä heihin tutustuu yhä paremmin. Strike on kuin yksityisetsivän prototyyppi nilkuttaessaan pitkin Lontoon sohjoisia katuja ja Robin innokas oppimaan etsivän työtä.


Ehkä tämän toisen kirjan tekee kiinnostavammaksi ensimmäiseen verrattuna myös henkilöiden sijoittuminen kirjailijamaailmaan ja vanhoille arvokkaille klubeille kun taas Käen kutsussa liikuttiin huippumallien maailmassa toisenlaisilla klubeilla. Tarina on huolellisesti ja yksityiskohtaisesti kerrottu perinteisen salapoliisiromaanin tyyliin eikä Lontoo ympäristönä ainakaan huononna vaikutelmaa. Tätäkin toivottavasti saadaan vielä paljon lisää.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Kolme minulle tärkeää kirjaa

      
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Jari Tervo: Revontultentie
Stephen Fry: Fryn aikakirjat: muistelma

Viime viikonloppu alkoi lupaaavasti, kun sain kirjastosta käsiini sekä Murakamin että Tervon uutuudet. Fryn kirjaa olin aloittanut jo aikaisemmin, mutta Murakami meni nyt edelle ja luin sen heti perjantai-iltana.

Vaikka Murakami kirjoittaa näennäisen yksinkertaista ja helppolukuista tekstiä, on siinä kuitenkin huikeita syvyyksiä. Kirjan loppupuolella valuivat kyyneleet omia aikojaan enkä osaa selittää syytä, jokin tekstissä vain tavoitti minussa jotain, joka toi tunteet pintaan. Ymmärrän niitäkin, jotka sanovat että tämä kirja on lattea ja liian yksinkertainen, mutta heillä ei ilmeisesti ole itsellä sisällään sellaisia kokemuksia ja tunteita, jotka voivat samaistua tähän tarinaan tai Murakamin tapaan kirjoittaa. Heitä kuitenkin maailmassa riittää enkä usko olevani ainoa, joka on varma siitä, että Murakami tulee jossain vaiheessa saamaan kirjallisuuden Nobelin. Vaikka tämä kirja on realistisempi kuin upea 1Q84, mukana on kuitenkin hitunen unimaailmaa ja mystiikkaa. Päähenkilön vierailu Suomessa toi hänet tietysti myös vielä läheisemmäksi. Kauniille kirjalle on Tammi tehnyt myös kauniin kannen.

Jari Tervo jatkaa omaelämäkerrallista tarinaansa kirjassa Revontultentie. Kirjaa lukiessa kasvoille taisi jämähtää jonkinlainen lempeä hymy, niin lämpimästi Tervo nuoruusvuosistaan ja läheisistään kirjoittaa. Lisää mielenkiintoa ja tuttuutta tulee tietysti siitä, että hän ja minä olemme syntyneet samana vuonna. Tallensin minäkin Cassette Recorderilla, mutta enemmän sitä Sladea eikä niinkään sukulaisten muisteluja, mikä sinänsä olisi ollut hyvä ajatus. Jään odottelemaan jatkoa, muutama vuosikymmen on vielä käsittelemättä.

Samoin on Stephen Frylla, jonka muistelmien toinen osa päättyy hänen 30-vuotissyntymäpäiväänsä. Paljon oli mies ehtinyt jo siihen mennessä saavuttaa sekä ammatillista että siitä johtuvaa taloudellista hyvää. Huonojakin aikoja oli kuitenkin tulossa, kuten hän viime sivuilla jo alusti. Tämän kirjan lukemista hidasti runsas iPadin käyttö tarkistukseen aina kun mainittu mielenkiintoisen henkilön nimi ei tuonut kasvoja mieleen. Paljon nimistä oli hyvinkin tuttuja ja "TV:stä tutuiksi" osoittautuivat sitten useimmat tarkistetuistakin. Joillakin vain elämä on mielenkiintoisempaa kuin toisilla, mutta onneksi he sitten ovat halukkaita jakamaan värikkyyttä muillekin elämäkerran muodossa.