maanantai 29. joulukuuta 2014

Kynttelikön muodonmuutos

Hankin aikoinaan huutokaupasta pronssisen viisihaaraisen kynttelikön, se oli juuri sellainen kuin pitikin, mutta aikojen saatossa siitä on katkennut neljä haaraa ja vain yksi on enää jäljellä ja edelleen kaunis.

Siispä olen katsellut uutta ja tämän joulun alla sitten ostin sellaisen. En ihan ajatellut valkoista, mutta kun kaikki haluavat nykyään valkoista ja paremman mallista vaihtoehtoa ei ollut, sellaisen sitten ostin.

Tuotuani jalan kotiin tajusin, että tässä huushollissa se taisi olla tasan ainoa vitivalkoinen esine, ehkä keittiökoneita lukuun ottamatta. Jotain piti siis keksiä jotta jalka pääsisi käyttöön ja kynttelikön maalaus lienee ainoa ratkaisu. Kokeilin kolmea eri liikettä ja Autotarvikeliikkeestä sitten löytyi seinällinen erivärisiä automaalispraypulloja, josta valitsin lämpimän metallisävyn.

Kotona testasin yhdellä suihkeella jalan pohjaan, väri oli hieno mutta haju voimakas, joten joutuisin rakentamaan ulkovarastoon jonkinlaisen suojatun maalauspisteen. Jalan kiiltäväksi maalattu pintakin vähän arvelutti, ehkä maali ei tartukaan. Niinpä kysyin asiaa Teemulta, jolla on kokemusta maalaustyöstäkin. Sen kummemmin selittämättä hän tarjoutui ottamaan jalan ja maalin mukaansa ja tekemään työn omassa hallissaan - vähän toista kuin meikäläisen varasto! No minähän olin ikionnellinen, ja vielä onnellisempi kun näin upean lopputuloksen, tästä ei kynttilänjalka paljon kauniimmaksi muutu.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Vuoden loppupuolella tehtyä

Ennen joulua joutuu käsitöitä piilottelemaan joulupukin käyntiin asti, ja joissakin tapauksissa senkin jälkeen, sillä näistä puuttuu vielä yksi "tuote", jonka toinen hiha on neulomatta. Kipeän selän vuoksi neulominen jäi ennen joulua, nyt aion taas yrittää (eri tuolissa), josko se onnistuisi.

Nämä ranteenlämmittimet eivät olleet joululahjat, vaan "tilaustyö" työkaverille. Neuleena valepalmikko ja lankana Nalle.
 

Varsinkin FB:n jämälankaryhmässä alkoi näkyä mielenkiintoista patalappumallia ja sainpa ohjeistusta sen tekoon Virkkalan Liisaltakin. Ohjekin löytyy Lankavan sivulta. Koska minun on vaikea hahmottaa mielessäni muotoja, jouduin virkkaamaan yhden malliksi, jotta uskoin että tekotapa todella on niin yksinkertainen! Kokeilin tehdessä myös Pinterestistä löydettyä yksinkertaista kuviovirkkausta. Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi.

Joululahjasukiksi tein neljä paria kohoneulesukkia 7 Veljeksestä. Olen jo unohtanut mistä malli on peräisin, todennäköisesti jostain blogista tai FB-ryhmästä, se on joka tapauksessa yksinkertainen oikein-nurin kuvio,

Muistaakseni syksyn 2014 Novita-lehdessä oli tämä tunikamalli, jonka tein Niinalle 7 Veljeksestä. On mukava, kun saa sopivan kokoista neuletta, kun omat neuleet tahtoo olla sitä ja tätä.
 

Lukeminenkin on ollut vähäistä tämän selkäkivun aikana, olen yrittänyt pysyä vapaa-aikana enimmäkseen liikkeellä. Liekö se ollut huono ajatus, joulunaikainen lepo ei kipua ainakaan ole pahentanut. Joulupäivänä luin kuitenkin loppuun Alice Munron novellikokoelman Karkulainen. Munron novellit kertovat tavallisista ihmisistä ja erilaisista kohtaloista mielenkiintoisella tavalla. Tapaninpäivänä sain myös luettua viimeisimmän käännetyn Pendergast-tarinan eli Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Kuolleiden kirjan. Jännitystä riitti taas niin, että välillä piti laskea kirja käsistä jotta muistaisi hengittää! Jatkoa on varmasti tulossa, sitä vain saa taas odottaa ainakin vuoden.

 

tiistai 9. joulukuuta 2014

Huolestuttava tulevaisuus

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Vuoden 2014 Finlandia-palkinnon voittaja on upeasti kirjoitettu kirja, joka oli luettava hitaasti, sana sanalta. Valtonen on esikoiskirjailija mutta jo aivan valmis, erittäin taitava sanankäyttäjä.

Alkuun kirjan rakenne tuntui raskaalta, jopa pitkäveteiseltä, sitten huomasi että kyse ei ole kirjan pitkäveteisyydestä vaan omasta malttamattomuudesta edetä. Kun unohti sen ja antoi kirjan edetä sen vaatimassa tahdissa, tuntuma muuttui heti ja tarina alkoi viedä mukanaan kuin jännitysromaani. Sitä se lopulta olikin ja loppu sellainen, jota en olisi millään halunnut lukea, mutta ehkä se oli oltava niin, jotta lukijalle tulee selväksi se, että tällaisilla vakavilla asioilla ei aina välttämättä ole onnellisia loppuja.

Suomalainen Alina ja amerikkalainen Joe menevät naimisiin ja saavat lapsen, Samuelin. Pariskunta eroaa ja Alina jää Suomeen Samuelin kanssa, Joe perustaa Yhdysvalloissa uuden perheen ja menestyy työssään. Ristiriidat muodostuvat Joen tutkijantyön ja Samuelin eläintensuojelutoiminnan välille.

Kirjassa katsotaan Suomea ja Yhdysvaltoja kummankin maan kansalaisten silmin, eikä kumpaakaan kovin mairittelevasti. Suomalaisena tietysti närkästyin kuvauksesta suomalaisista nurkkakuntaisina ja saamattomina ja toisaalta ei-niin-amerikkamyönteisenä nyökyttelin kuvaukselle hullusta amerikkalaisesta työ- ja talouselämästä. Sattumalta juuri samoihin aikoihin kun luin tätä, USA:n Suomen suurlähettiläs Bruce J. Oreck arvosteli suomalaisia samoista asioista kuin Joe tässä kirjassa.

Ehkä se on vanhuudenkin merkki, että sellaiset kertomukset hirvittävät ja melkein ahdistavat, joissa puhutaan lähitulevaisuuden älylaitteista, jotka käyttävät ihmisen aivoja "käyttöympäristönään". Niiden avulla voi katsella ja kuunnella informaatiota tauotta kaikista mahdollisista lähteistä ilman muuta käyttöliittymää, vain katsomalla ja kuuntelemalla samalla kun on tekevinään jotain muuta, vaikka todellisuudessa laite vie kaiken huomion ja orjuuttaa käyttäjänsä. Toisaalta, mehän olemme jo kaikki koneiden ja informaatiotulvan orjia, kyse on lopulta enää pienistä lisäyksistä nykyiseen, eivätkä hurjimmatkaan kirjalliset fiktiot varmasti osaa edes kuvitella, mihin todella ollaan menossa.