lauantai 24. helmikuuta 2018

Vonnegut ja Ferrante


Kurt Vonnegut: Kuolemaa tylympiä kohtaloita
Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Lukioajoista on pitkä aika ja silloin olen tainnut viimeksi lukea Vonnegutia. Tämän kokooman hänen omaelämäkerrallisia tarinoitaan huomasin sattumalta kirjastossa, en tiennytkään tällaisesta julkaisusta. Kirjassa Vonnegut toistaa osittain tai kokonaan joitakin puheitaan joita hän on kirjailijanurallaan pitänyt mm. eri oppilaitoksissa sekä muistelee tapaamiaan kuuluisia kirjailijoita tai muita tunnettuja henkilöitä. Kuten niin usein "vanhaa" tekstiä lukiessa huomaa, että ilmeisesti mikään ei ikinä muutu, niin samanlaiset ovat olleet ongelmat 1980- ja -90-lukujen taitteessa kun tekstit on kirjoitettu. Tosin meidän vanhojen ihmisten mielestä se oli aivan äsken... Niinpä hänen romaaninsakin saattaisivat tuntua jopa ajankohtaisilta, jos niitä lukisi nyt uudelleen.

Elena Ferranten Napoli-sarja koukutti hänen teksteihinsä, niinpä etsin käsiini tämän 90-luvulla kirjoitetun pienen romaanin. Tyyli on tuttu mutta ei vielä aivan niin valloittava kuin myöhemmässä tuotannossa. Tytär seuraa itsemurhan tehneen äitinsä elämää taaksepäin löytääkseen totuuden tämän elämästä.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Hodges-trilogian päätös

Stephen King: Viimeinen vartio

Aikoinaan jo päätettyäni, että Kingin tuotanto on minulle jo niin tuttua, ettei minun tarvitse sitä enää lisää lukea, ilmestyikin tämän trilogian ensimmäinen osa. Sen luvattiin olevan dekkarimainen, ilman liikoja yliluonnollisuuksia (joista juuri olin jo saanut tarpeekseni). Ensimmäinen osa Mersumies olikin erinomainen eikä toinen, Etsivä löytää, jäänyt juurikaan jälkeen. Tässä kolmannessa osassa alku ja loppu olivat vauhdikkaat ja kiinnostavat, keskiosa sen sijaan oli jopa haukotuttavaa. Dialogi oli tutun hyvää ja henkilöt tulivat lähelle niin kuin Kingillä aina, joten kyllä tämä aivan kunnon sarja on. Mielenkiintoista on nähdä, millaisen tyylilajin mestari on valinnut seuraavaan teokseensa, sillä jatkoa on epäilemättä tulossa.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Erehtymätön Jeeves


P.G. Wodehouse: Hyvää joulua, Jeeves

Jotenkin nämä nyt ovat koukuttaneet niin, että luettava on. Välillä vakavampaa, mutta sitten on mukava vain siirtyä aristokratian huolett... siis huolettomaanko elämään, ei todella! Heillähän sitä vasta huolta riittääkin kihlautumisten ja jalokivien ja ryöstöjen ja hylkäämisten parissa ja mitä vielä! Huolettomuus näistä siis on kaukana, mutta hauskuutta riittää!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Viimeistä osaa odotellessa

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät 

Tätä Napoli-sarjan kolmatta osaa lukiessa olin koko ajan siinä luulossa, että kyseessä on trilogia ja luen viimeistä osaa. Onneksi ennen loppua sain selville että osia onkin kirjoitettu neljä, joten ehkä vuoden kuluttua saan jatkaa siitä mielenkiintoisesta tilanteesta mihin Elena nyt jäi.

Vieläkään en osaa sanoa miksi nämä kirjat imaisevat lukijan mukaansa niin voimakkaasti. Ainakin tekstin jokaisessa lauseessa sanotaan jotain, yhtään tyhjäkäyntiä ei ole.

Amalian rakkaus on minulla vielä lukematta, sillä voi vähän helpottaa neljännen osan odotusta.

torstai 1. helmikuuta 2018

Edelleen yhtä kaunista

Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi : runoja

Tämä ihana silmälasisammakko osui silmään kirjaston metsäaiheisessa kirjaesittelyssä eikä sitä voinut jättää lukematta. Risto Rasan runot ovat ikisuosikkeja eivätkä vanhene koskaan. Tämä on esikoisteos vuodelta 1971. Itseltäni nämä löytyvät kokoelmasta Tuhat purjetta.

Kaunein näistä runohelmistä on ehkä nimiruno:

Metsän seinä 
on vain vihreä ovi 
josta valo 
ohjaa ystävänsä.

Tätä harkitsin myös sisareni muistorunoksi sen valoisuuden ja toiveikkuuden vuoksi.

Muutama muu helmi: