torstai 30. toukokuuta 2013

Jälkeä jättämättä

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 

Harvoin olen lukenut mitään näinkin taitavasti kirjoitettua ja saanut siitä yhtä vähän irti. Vaikka lukeminen sujui, missään vaiheessa teksti tai tarina ei vienyt mukaansa. Muutamassa kohdassa juoni oli yllättämäisillään, mutta lopulta suurta huipennusta ei tullut. 


Surullinen tarina tämä tietenkin onkin, tapahtumat sekä yksilöiden että yhteiskunnan kannalta eivät voisi olla karumpia. Mutta jos tällaisia tapahtumia kuvataan kaunokirjallisuuden keinoin, eikö jossain pitäisi olla se juttu joka vetoaa lukijaan? Puhdistuksessa se oli, mutta tästä kirjasta minä sen sitä löytänyt.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Kiitos kirjasta!


Haruki Murakami: 1Q84 1 & 2

Täydellinen kirja sattuu harvoin kohdalle ja ilo sellaisesta on mittaamaton, suorastaan parhaita asioita maailmassa. Näissä tunnelmissa olen saanut tämän viikon illat viettää. Pidin kovasti kahdesta aiemminkin lukemastani Murakamista (Kafka rannalla ja Norwegian Wood), mutta tämä uusin meni vielä piirun verran paremmaksi ja jopa ylitti odotukset.


Murakamin maailma on ihmeellisen tyyni, seesteinen, kuulas... Ihmiset elävät selkeää, hyvin järjestettyä elämää. Heidän elämänsä ei ole ollut helppoa vaan kullakin on ollut omat vaikeutensa, mutta he eivät ole lannistuneet, vaan ovat osanneet käyttää vastoinkäymiset hyödykseen ja luoneet oman elämänsä mieleisikseen omien vahvuuksiensa ja oman itsensä varassa. Kaikki tuntuu vaivattomalta, helpolta ja yksinkertaiselta.


Ja sitten mikään ei olekaan enää hyvin järjestettyä eikä normaalia, vaan maailma onkin aivan jotain muuta - ja taivaalla on kaksi kuuta. Ensin ne huomaa Aomame, joka moottoritien hätäuloskäynnistä kiipeää vahingossa toiseen todellisuuteen - eikä paluuta ole. Myöhemmin kahden kuun maailmaan joutuu - pääsee? - myös Tengo, Aomamen suuri rakkaus siitä asti kun he olivat kymmenen. Kumpikin on kaivannut toista siitä asti kaksikymmentä vuotta, eikä kukaan eikä mikään ole voinut tätä kaipausta poistaa.


Murakami on loistava tarinankertoja, ja hänen oman tarinansa sisällä on paljon muitakin tarinoita. Niitä luetaan, kirjoitetaan, kuunnellaan, kerrotaan ja luetaan ääneen. Kaikkein ihmeellisin on kuitenkin Fuka-Erin tarina ilmakoteloista ja pikkuväestä. Tengo auttaa tarinan muokkaamisessa ja siitä tulee myyntimenestys. Sitten todellisuus ja tarina alkavat mennä lomittain, todellisuus muuttuu tarinaksi tai tarina todellisuudeksi. Kaikki kiertyy oudolla tavalla yhteen ja käy järkeen ja suurimman osan aikaan kirjaa lukee kuin hengästyttävintä thrilleriä. Se on myös rakkaustarina, tarina perheistä ja yksinäisyydestä, toisten auttamisesta ja ystävyydestä. Huumori on hiljaista ja piilossa, mutta sitä täytyy olla, koska lukiessa huomaa kasvoillaan useimmiten pienen hymynhäivän. Kirjassa on kaikki eikä mitään liikaa. Tämä Murakami on nero, ja vaatimaton lukija voi vain kokea itsensäkin onnekkaaksi kun on päässyt käymään tässä maailmassa, jonka tunnelma on ainutlaatuinen.


P.S. Päivän yllättävä ilouutinen oli se, kun tajusin (kiitos LibraryThing), että minä itse asiassa omistan Murakamin vielä lukemattomat kirjat Suuri lammasseikkailu ja Sputnik - rakastettuni, jotka juuri aiemmin tänään ehdin panna kirjastossa tilaukseen, ne kun eivät kuuluneet Kaustisen kirjaston valikoimaan. Näistä saanen hieman välitöntä apua siihen tyhjiöön jonka 1Q84:n kaltainen lukukokemus jättää jälkeensä, ja odotus lokakuuhun ja viimeisen osan ilmestymiseen lyhenee vähän.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Helppoa hömppää

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Kuinka ihanaa olikaan lukea 'normaalia' tekstiä tuon edellisen Joycen jälkeen! Näiden kirjojen ero oli suorastaan hämmentävän suuri, ja olin kieltämättä aivan onnessani, kun pääsin palaamaan 'tavallisten' kirjojen maailmaan. Outoa ja väärinkin tietysti on se, että annoin kummallekin mielessäni 3/5 pistettä, Joycelle siksi että sitä oli mahdoton pisteyttää joten jätin sen keskelle ja tälle siksi, että se oli noin kolmosen arvoinen, helppo ja viihdyttävä kirja, vaikka juoni olikin paikoin jopa typerä. Muutenkin tuo LibraryThingistä lähtenyt pisteytys on vähintäänkin arveluttava tapa arvioida kirjoja, koska esim. näinkin erilaisia kirjoja on mahdoton verrata keskenään. Siispä tässä kerron itselleni, että minun siellä antamani pisteytykset ovat vain ja ainoastaan juuri sille kirjalle annettu pisteytys 1 ja 5 välillä, eikä mitään tekemistä minkään muiden kirjojen kanssa.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Deep Purple -villatakki

Pari vuotta sitten olimme Helsingissä Deep Purplen keikalla ja fanikaupasta tuli hankittua kuvan t-paita. Seuraavana päivänä Lankadelissä sattui silmään sopivan värinen lanka ja idea villatakista syntyi saman tien. En ole t-paitaakaan vielä käyttänyt kun olen "odotellut" takkia valmiiksi. Eihän tällainen pitsivillatakki aivan samaa genreä edusta kuin ko. t-paita, mutta ainakin värit sopivat yhteen ;-) Ja minä itse edustan mielestäni kumpaakin genreä, violettia mummopitsineuletta ja mustaa rokkiteepaitaa lähes yhtä uskottavasti, joten no problem!

Lanka on Floricaa, joka oli ohuempaa kuin muistinkaan. Sitä jäikin vielä, saisin siitä varmaan vielä liivin tms.  Malli on Novita Kevät 2008 -lehdestä, ja olen tehnyt aikaisemmin tarkalleen sen mallin mukaan tämän mieluisan villatakin. Pitsikuvio on kirjasta Kauneimmat neulemallit. Pieni yllätys oli, että sileältä näyttäneeseen pitsimalliin muodostui nyppyjä, joista en niin olisi välittänyt. 

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Sanat lopussa

James Joyce: Ulysses (1922)

En ole koskaan lukenut jotain näin runsasta pystymättä sanomaan luetusta oikein mitään. Jollain ihmeen tyhmällä sinnikkyydellä kahlasin tämän merkkiteoksen läpi ymmärtämättä siitä kovinkaan paljon. Ja kuitenkin kirja tulee uniin - meneekö ymmärrys jossain syvemmällä? 


Monta kertaa olin jättämässä leikin kesken, mutta olen tyytyväinen kun jatkoin loppuun asti. Tosin lopussa oleva vajaan viidenkymmenen sivun yhden lauseen monologi tiristi lukijasta kyllä viimeisetkin mehut. 


En voi kyllin ihailla sitä tiedon määrää, jonka Joyce on tähän kirjaan laittanut, ja kääntäjä Leevi Lehdon kymmenen vuoden urakka on ehkä valtavin suomennostyö ikinä. En voinut vastustaa kiusausta, vaan laskin kappaleittain numeroidut alaviitteet - niitä on 5032, ja niissä on toinen mokoma tietoa varsinaisen tekstin lisäksi.


Tässä voi vain nöyrästi todeta, että luettu on. Mutta vaikka lukisin tätä kirjaa loputtomasti uudelleen ja uudelleen, en ikinä pääsisi selville kaikesta sen sisällöstä ja tarkoituksesta. Hämmentävä teos. 


Tämä Nooran löytämä piirros kertoo, ettei tämän kirjan kanssa todellakaan ole leikkimistä: