Lainasin Tess Gerritsenin Luutarhan vähän niin kuin kokeeksi. Olin jotenkin erehtynyt luulemaan, että Gerritsen on hollantilainen, koska bol.comissa (loistava nettikauppa muuten - kirjat ovat postilaatikossa Suomessa jopa kolmessa päivässä) on usein hänen kirjojaan tarjolla, ja olen harkinnut tilaavani niitä sieltä joskus hollanniksi.
No, kirjailijatar on on kylläkin amerikankiinalainen, mutta kirjoja itse asiassa voisi kokeilla myös hollanniksi, kieli oli aika mukavaa niin että voisi kuvitella sen lukemista helpoksi myös toisella kielellä.
Ihan kelpo tarina, joka sijoittui enimmäkseen 1800-luvulle, mutta osin myös nykyaikaan. Ainoa vähän ärsyttävä seikka oli, että nykyajassa elävä päähenkilö lähes vasta erottuaan ja muutettuaan omaan taloon, tuosta vaan löytää takapihaltaan naapurin, joka osoittautuu naimattomaksi ja mukavaksi mieheksi... Niin EI käy tosielämässä, voin kertoa. Mutta muuten hyvä kirja!
Ihastuin Fred Vargasin dekkariin Painu tiehesi ja pysy poissa heti ensi sivuilta. Kirja oli jotenkin todella "tyylikäs", paremmin en osaa sitä sanoa. Juoni oli hyvä, ihmiskuvaukset ja keskustelut todella hienoja ja kaiken kaikkiaan lukemisesta jäi hyvä olo.
Toinen kirja Kuriton mies nurin oli aiheeltaan ja ympäristöltään aivan erilainen, mutta sama loistava tyyli jatkui edelleen.
Yhteistä molemmille kirjoille ovat kaksi henkilöä, komisario Adamsberg sekä salaperäinen ja etäinen Camille. Adamsberg on miellyttävä uusi komisariotuttavuus, epäsovinnainen tyyppi joka ajattelee paljon - mikä mies!
Onnistuin löytämään kirjastosta vielä kolme Vargasia lisää, joten jatkossakin on luvassa hyviä tarinoita.
Loman alkajaisiksi kävin lainaamassa myös viideksi viikoksi suljettavasta kirjastosta kaikki uutuustelineessä olleet kirjat. (No, pari jäi, jonkun olin lukenut ja pari oli jonkun sarjan osia.) Kirjoja kertyi kolmisenkymmentä kappaletta, ja niistä ainakin puolet oli sellaisia, joita en normaalisti ottaisi luettavaksi. Se oli vähän tarkoituskin, tutustua uudenlaisiin kirjoihin ja ehkä tehdä uusia kirjailijalöytöjä.
Joka tapauksessa tekemistä siis riittää, tuskin edes viiden viikon loma riittää noihin kaikkiin, puhumattakaan niistä omista kirjoista, jotka odottavat lukijaansa. Mutta parempi niin päin - olisi kamalaa olla päiväkin lomalla ilman hyvää kirjaa!
Margeret Weisin Hengen miekka ja Weisin ja Don Perrinin Soturiveljet ovat tähän mennessä ainakin 44-osaisen DragonLance-fantasiamaailmaan sijoittuvan kirjasarjan alku. Nämä kaksi muodostavat Raistlin-kronikat päähenkilönsä Raistlin-velhon mukaan.
Kirjat perustuvat alunperin Dungeons & Dragons -roolipeliin.
Ihan kelvollista fantasiaa, ja jos lukeminen loppuu eikä keksi mitä seuraavaksi (onhan sellainen teoreettinen mahdollisuus kai olemassa...), voi aina mennä Wikipediasta tarkistamaan sarjan seuraavaksi luettavaksi suositellun kirjan. Mutta ehkä lähemmäs viisikymmentä kirjaa samaa sarjaa on jo liikaa, siinähän muuttuu jo itsekin lohikäärmeeksi...
Kyllä on todella kiirettä pitänyt kaiken muun kuin lukemisen kanssa, kun kokonaista kuusi päivää sain kulumaan tähän viimeisimpään. Sinä aikana posti tosin kantoi kotiin nelisen kappaletta lehtiä (Avotakka, Glorian koti, Kotiliesi ja (Nooran) Kotivinkki), jotka tietenkin piti lukea jotakuinkin kannesta kanteen. Ja onhan niitä kotihommiakin joskus tehtävä, hohhoijaa... Ja kesä muuttaa toki elämän kulkua, pihalta löytyy aina jotain väsättävää, kunhan vain sää sallii. Tarkoitus olisi ottaa kesäkukista yms. kuvia, kunhan eilisen kaatosateen vauriot ensin vähän korjaantuvat.
Kummipojan lakkiaisissa sattui (todella kiinnostavasta!) kirjahyllystä käsiin tämä J.R.R. Tolkienin käsikirjoituksista koottu Húrinin lasten tarinat, joka jostain syystä on aiemmin jäänyt lukematta. Kirjan on ansiokkaasti isänsä taidolla toimittanut Christopher Tolkien, ja upea kuvitus on Tolkien-taituri Alan Leen.
Kirja palautti taas elävästi mieleen Keski-Maan, vähän kuin olisi kotiin palannut, vaikkakin tällä(kin) kertaa melko sotaisissa ja synkissä merkeissä. Hieno kirja!
Otin samalla kirjastosta mukaan myös Silmarillionin, joka sisältää osittain samoja tarinoita kuin tämäkin. Tosin taidan siirtää sen lukemisen myöhemmäksi, Niina nimittäin kertoi että minulla on omakin kappale kirjasta, se on vain hänellä lainassa. On päässyt livahtamaan jopa LibraryThingiin tallennukselta! Hobitinkin voisi lukea jossain välissä toistamiseen - ja tietysti vielä joskus taas TSH:n - ehkä neljännen kerran.
John Twelve Hawks'in Neljäs piiri -trilogian ensimmäinen ja toinen osa Matkaaja ja Pimeä joki kertovat tulevaisuuden maailmasta (vai tapahtuuko tätä jo nyt?), jossa ihmisistä tiedetään kaikki mahdollinen - ja ihmiset eivät tiedä todellisuudesta mitään. Kaikki tehdään "ihmisten suojelemiseksi", terrorismin pelko saa ihmiset hyväksymään valvonnan. Kuulostaako tutulta?
On olemassa kuitenkin muutamia matkaajia, jotka vielä voivat taistella tätä järjestelmää vastaan. Heitä auttavat harlekiinit, taistelijat, joiden ainoana tehtävänä on matkaajien suojeleminen. Kumpiakin on enää vähän, ja taistelu kiihtyy.
Science fiction ei varsinaisesti kuulu suosikkikirjallisuuteeni, mutta näistä pidin. Ja päästäänhään näissäkin sivuamaan historiaa; temppeliritarit, luostarit ja Liiton arkki nivoutuvat tarinaan.
Kirjailija haluaa pysyä tuntemattomana, edes kustantaja ei pääse puhumaan henkilökohtaisesti hänen kanssaan. Tämä tietysti aiheuttaa uteliaisuutta, ja varsinkin toista osaa lukiessa teksti tuntui monta kertaa tutulta, kuin olisi lukenut ennenkin aivan saman tyylistä tekstiä. Pääasia on kuitenkin, että hän kirjoittaa todella hyvin, ja kolmannen osan ilmestymistä odotellaan kovasti.
Ensimmäisen kerran vuonna 1982 ilmestynyt Pyhä veri, pyhä Graal, jonka ovat kirjoittaneet Michael Baigent, Richard Leigh ja Henry Lincoln, on ollut innoittajana niin Dan Brownin Da Vinci -koodille kuin Tom Egelandin Ympyrän päälle, ja ties kuinka monelle muulle kirjalle ennen ja jälkeen näitä.
Lyhyesti sanoen kirjassa etsitään todisteita sille teorialle, että Jeesus oli naimisissa Maria Magdalenan kanssa ja sai lapsen tai lapsia, joten maailmassa olisi edelleen ihmisiä, joiden suonissa virtaa Jeesuksen veri. Lisäksi arvellaan että hän ei kuollutkaan ristillä.
Kirjan eräänä tärkeänä lähteenä olivat erään Pierre Plantardin kirjoitukset ja henkilökohtaiset haastattelut. Hän ilmoitti olevansa Siionin luostarin istuva suurmestari, merovingien jälkeläinen ja näin ollen myös Jeesuksen jälkeläinen. Ikävämpi juttu on se, että pari vuotta tämän kirjan ilmestymisen jälkeen Plantard tuli tunnontuskiin ja perui kaikki puheensa. Koko juttu luostarijärjestöstä ja sukujuurista oli ollut suurisuuntainen "vitsi" johon Plantard oli houkutellut ystäviään mukaan. Mm. Ranskan kansalliskirjastoon ujutettiin salaa ajatusta tukevia teoksia.
Kirjaan oli tehty jälkikirjoitus vuonna 1996, ja oletin että kirjoittajat siinä joutuvat toteamaan tämän tärkeän tietolähteensä epäluotettavuuden, mutta siitä ei mainittu sanaakaan. Tämänkin tiedon saattaminen lukijankin tietoon olisi ollut jotenkin reilumpaa. Toki heidän lähdeluettelonsa oli muutenkin kunnioitettavan laaja, ja he olivat tehneet kirjaa varten valtavan tutkimustyön.
Totuus tästä asiasta ei varmaankaan paljastunut tässäkään kirjassa, ja tuskin koskaan paljastuukaan, mutta mielenkiintoisia tällaiset "entä jos" -pohdinnat aina ovat.
Joseph Hellerin ja Speed Vogelin yhteistyössä kirjoittama Ei mikään naurun asia on kirja, joka pitäisi kuulua kaikkien sairaaloiden ja hoitolaitosten kalustoon vaikeasti sairaiden ja heidän omaistensa luettavaksi.
Heller sairastui 58-vuotiaan täysin yllättäen vaikeasti vammauttavaan hermotulehdukeen, Guillain-Barrén syndroomaan. Sairaus lamaannutti lähes kaikki toiminnot, ja Heller oli sairaalassa ja hoitokodissa noin viisi kuukautta, sen jälkeen kotona hoidettavana. Kului vielä pitkään ennen kuin hän pärjäsi yksin, eivätkä kaikki toiminnot palanneet koskaan.
Moniin muihin GBS:n kokemuksiin verrattuna hän toipui nopeasti ja hyvin, ja tämä kertomus jos mikä todistaa, että oikea asenne auttaa vaikka palauttamaan ihmisen kuoleman portilta. Heller ei missään vaiheessa katkeroitunut eikä menettänyt toivoaan, hän ei oikeastaan edes ajatellut olevansa sairas - hänen lihaksensa olivat heikot, mutta ei hän itse. Hän joutui joskus patistamaan vierailevia ystäviään lähtemään pois, koska nämä olivat sairaamman oloisia kuin hän itse, järkyttyneinä hänen voinnistaan. Ystävät viettivät kuitenkin paljon aikaansa Hellerin vuoteen vieressä. Heistä siellä oli hauskaa, pidettiin kutsuja ja järjestettiin tapaamiset sairaalaan. Muutenkin he auttoivat kaikessa missä voivat - jo pelkästään tuollaiset ystävät voivat tehdä ihmeitä terveyden palautumiselle.
Uskollisin kaikista oli toinen kirjoittaja Speed Vogel. Hän oli mukana päivittäin alusta saakka ja hoiti Hellerin kaikki käytännön asiat, niin sairauteen liittyvät kuin muutkin. Käsittämätöntä lojaaliutta - vaikka kyllä Vogel siitä hyötyikin, monella tavalla. Myös eräästä yksityishoitajasta tuli tärkeä - Valeriesta tuli myöhemmin Hellerin vaimo.
En muistanutkaan kuinka hyvin Heller kirjoittaa (Vogel myös). Totesin että minulla on itsellä hänen muista kirjoistaan vain Herra tietää, täytynee hankkia lisää. Nuorempana taisin lukea kaikki, mutta uusinta ei ole pahasta.
Erkki Kiviniemen toimittama Ehyeksi ihmiseksi pitää sisällään yhdentoista kirjoittajan tekstejä, aiheena ihmisen eheys. Kirjoittajat ovat Heimo Langinvainio, Reijo Wilenius, P.J.Pöntinen, Reima Kampman, Erik Ewalds, Alpo Jaakola, Risto Ahti, Pertti Virtanen, Juhani Heikkinen, Ben Furman ja Ilkka Tanner.
Osa kirjoituksista meni suoraan yli, näistä ehkä käsittämättömimmät minulle olivat Pertti Virtasen Panssaroitunut ihminen ja Ilkka Tannerin Paluu alkuun. Alpo Jaakolan Taidepappi yllätti, se oli ilmeisesti puheesta nauhoittettu ja poikkesi sisällöltään ja tyyliltään täysin muiden enimmäkseen hyvin tieteellisistä teksteistä. Juhani Heikkisen Transsendenttinen mietiskely rentoutumis- ja itsensäkehittämistekniikkana kiinnosti oikeasti - saisikohan kansalaisopistoon kurssia...
Javier Sierran Ehtoollisen salat sijoittuu aikaan, jolloin Leonardo da Vinci maalasi Milanossa Pyhää Ehtoollista. Kyseessä on taas oikein kunnon "luostaridekkari" vanhoine mysteereineen ja arvoituksineen. Keskeisessä osassa on itse taideteos, johon kätkettyjä symboleja kirjassa yritetään selvittää. Ratkaisukin löytyy, taas yksi versio aiheesta. Ja onhan itse da Vinci itse kieltämättä yksi historian mielenkiintoisimmista henkilöistä.
Kuten Da Vinci -koodikin, tämä kirja sai toistuvasti vierailemaan netissä ja hakemaan tarkempaa tietoa kirjassa mainituista taideteoksista. Paras anti löytyi Milanon aarteita esittelevältä sivulta http://milan.arounder.com/da_vinci_last_supper/, jossa pääsi panoraamakuvien ja zoomattavien kuvien avulla tutustumaan Pyhän ehtoollisen yksityiskohtiin ja Santa Maria delle Grazien kirkkoon, jossa se sijaitsee. Upeita kuvia!
Heräsin yöllä sen verran pelottavaan painajaiseen, että ennen uutta nukahtamisyritystä piti laittaa valot koko taloon ja herätä kunnolla. Muistin pari kesken olevaa kirjaa, joita olen lukenut muun lukemisen lomassa silloin tällöin, ja luin ne sitten loppuun ennen kuin aloin uudestaan nukkumaan - edelleen valot päällä.
Tommy Tabermannin Divine sisältää runoja kokoelmista Duende, Desire ja Demoni. On kauan kun olen lukenut runoja, ja sekin taito näyttää unohtuvan, lukutavan pitäisi olla erilainen kuin proosaa lukiessa, keskittyneempi ja hitaampi. Teini-ikäisenä Tabermann oli suosikki, liekö sitten "vanhuuden" kyynisyys iskenyt, kun runot eivät enää samalla lailla puhuttele. Toki helmiä ja elämyksiä joukosta löytyi.
Paulo Coelhon Valon soturin käsikirja ei myöskään ole helppoa tekstiä vaan vaatii keskittymistä. Ensin en ymmärtänyt mitä kaikki nämä taisteluohjeet oikein ovat, mutta sitten kirja alkoi aueta - ohjeet on tarkoitettu taisteluun nimeltä elämä. Eivätkä huonoja ohjeita olekaan. Joukossa on lainauksia ja elämänohjeita myös muilta ajattelijoilta, myös Raamatusta. Tämä kirja kuuluu niihin, jonka voi pitää esillä tai vaikka mukana laukussa, ja lukea muutaman kappaleen silloin tällöin. Eri elämäntilanteissa tekstit aukeavat aina uudella tavalla. Syksyllä kulkiessani kodin ja sairaalan välillä kirja kulki mukana laukussa, ja luin sitä joskus valvoessani äidin vierellä.
