Joseph Hellerin ja Speed Vogelin yhteistyössä kirjoittama Ei mikään naurun asia on kirja, joka pitäisi kuulua kaikkien sairaaloiden ja hoitolaitosten kalustoon vaikeasti sairaiden ja heidän omaistensa luettavaksi.
Heller sairastui 58-vuotiaan täysin yllättäen vaikeasti vammauttavaan hermotulehdukeen, Guillain-Barrén syndroomaan. Sairaus lamaannutti lähes kaikki toiminnot, ja Heller oli sairaalassa ja hoitokodissa noin viisi kuukautta, sen jälkeen kotona hoidettavana. Kului vielä pitkään ennen kuin hän pärjäsi yksin, eivätkä kaikki toiminnot palanneet koskaan.
Moniin muihin GBS:n kokemuksiin verrattuna hän toipui nopeasti ja hyvin, ja tämä kertomus jos mikä todistaa, että oikea asenne auttaa vaikka palauttamaan ihmisen kuoleman portilta. Heller ei missään vaiheessa katkeroitunut eikä menettänyt toivoaan, hän ei oikeastaan edes ajatellut olevansa sairas - hänen lihaksensa olivat heikot, mutta ei hän itse. Hän joutui joskus patistamaan vierailevia ystäviään lähtemään pois, koska nämä olivat sairaamman oloisia kuin hän itse, järkyttyneinä hänen voinnistaan. Ystävät viettivät kuitenkin paljon aikaansa Hellerin vuoteen vieressä. Heistä siellä oli hauskaa, pidettiin kutsuja ja järjestettiin tapaamiset sairaalaan. Muutenkin he auttoivat kaikessa missä voivat - jo pelkästään tuollaiset ystävät voivat tehdä ihmeitä terveyden palautumiselle.
Uskollisin kaikista oli toinen kirjoittaja Speed Vogel. Hän oli mukana päivittäin alusta saakka ja hoiti Hellerin kaikki käytännön asiat, niin sairauteen liittyvät kuin muutkin. Käsittämätöntä lojaaliutta - vaikka kyllä Vogel siitä hyötyikin, monella tavalla. Myös eräästä yksityishoitajasta tuli tärkeä - Valeriesta tuli myöhemmin Hellerin vaimo.
En muistanutkaan kuinka hyvin Heller kirjoittaa (Vogel myös). Totesin että minulla on itsellä hänen muista kirjoistaan vain Herra tietää, täytynee hankkia lisää. Nuorempana taisin lukea kaikki, mutta uusinta ei ole pahasta.
Erkki Kiviniemen toimittama Ehyeksi ihmiseksi pitää sisällään yhdentoista kirjoittajan tekstejä, aiheena ihmisen eheys. Kirjoittajat ovat Heimo Langinvainio, Reijo Wilenius, P.J.Pöntinen, Reima Kampman, Erik Ewalds, Alpo Jaakola, Risto Ahti, Pertti Virtanen, Juhani Heikkinen, Ben Furman ja Ilkka Tanner.
Osa kirjoituksista meni suoraan yli, näistä ehkä käsittämättömimmät minulle olivat Pertti Virtasen Panssaroitunut ihminen ja Ilkka Tannerin Paluu alkuun. Alpo Jaakolan Taidepappi yllätti, se oli ilmeisesti puheesta nauhoittettu ja poikkesi sisällöltään ja tyyliltään täysin muiden enimmäkseen hyvin tieteellisistä teksteistä. Juhani Heikkisen Transsendenttinen mietiskely rentoutumis- ja itsensäkehittämistekniikkana kiinnosti oikeasti - saisikohan kansalaisopistoon kurssia...
Javier Sierran Ehtoollisen salat sijoittuu aikaan, jolloin Leonardo da Vinci maalasi Milanossa Pyhää Ehtoollista. Kyseessä on taas oikein kunnon "luostaridekkari" vanhoine mysteereineen ja arvoituksineen. Keskeisessä osassa on itse taideteos, johon kätkettyjä symboleja kirjassa yritetään selvittää. Ratkaisukin löytyy, taas yksi versio aiheesta. Ja onhan itse da Vinci itse kieltämättä yksi historian mielenkiintoisimmista henkilöistä.
Kuten Da Vinci -koodikin, tämä kirja sai toistuvasti vierailemaan netissä ja hakemaan tarkempaa tietoa kirjassa mainituista taideteoksista. Paras anti löytyi Milanon aarteita esittelevältä sivulta http://milan.arounder.com/da_vinci_last_supper/, jossa pääsi panoraamakuvien ja zoomattavien kuvien avulla tutustumaan Pyhän ehtoollisen yksityiskohtiin ja Santa Maria delle Grazien kirkkoon, jossa se sijaitsee. Upeita kuvia!
Heräsin yöllä sen verran pelottavaan painajaiseen, että ennen uutta nukahtamisyritystä piti laittaa valot koko taloon ja herätä kunnolla. Muistin pari kesken olevaa kirjaa, joita olen lukenut muun lukemisen lomassa silloin tällöin, ja luin ne sitten loppuun ennen kuin aloin uudestaan nukkumaan - edelleen valot päällä.
Tommy Tabermannin Divine sisältää runoja kokoelmista Duende, Desire ja Demoni. On kauan kun olen lukenut runoja, ja sekin taito näyttää unohtuvan, lukutavan pitäisi olla erilainen kuin proosaa lukiessa, keskittyneempi ja hitaampi. Teini-ikäisenä Tabermann oli suosikki, liekö sitten "vanhuuden" kyynisyys iskenyt, kun runot eivät enää samalla lailla puhuttele. Toki helmiä ja elämyksiä joukosta löytyi.
Paulo Coelhon Valon soturin käsikirja ei myöskään ole helppoa tekstiä vaan vaatii keskittymistä. Ensin en ymmärtänyt mitä kaikki nämä taisteluohjeet oikein ovat, mutta sitten kirja alkoi aueta - ohjeet on tarkoitettu taisteluun nimeltä elämä. Eivätkä huonoja ohjeita olekaan. Joukossa on lainauksia ja elämänohjeita myös muilta ajattelijoilta, myös Raamatusta. Tämä kirja kuuluu niihin, jonka voi pitää esillä tai vaikka mukana laukussa, ja lukea muutaman kappaleen silloin tällöin. Eri elämäntilanteissa tekstit aukeavat aina uudella tavalla. Syksyllä kulkiessani kodin ja sairaalan välillä kirja kulki mukana laukussa, ja luin sitä joskus valvoessani äidin vierellä.
Amos Oz on kirjoittanut Ehkä jossain muualla vuonna 1966. Kirja on rauhallisesti soljuva kuvaus rajalla sijaitsevan kibbutsin jokapäiväisestä elämästä. Vihollinen on lähellä ja koko ajan läsnä, mutta yhteenottoja ei kuitenkaan ole usein.
Arkisen elämän kuvaus on kerrottukin vähän 'tirkistelemällä', ja tuntuu kuin pääsisi luvatta kurkistamaan perheiden elämää, salaisuuksiakin. Lämpimästi kirjoitettu kirja on mielenkiintoinen varsinkin ympäristön vuoksi - ihmiset ovat kuitenkin kaikkialla loppujen lopuksi samanlaisia. Kibbutsielämä on aina kuulostanut jotenkin romanttiselta ja hienolta, eikä tämä kirja oikeastaan muuta käsitystä.
Nigel McCreryn Myrkynkeittäjä on oikein mainio brittidekkari. Mukava uusi tuttavuus rikosylikomisario Mark Lapslie sekä melkoisen karmiva juoni. Alun takauma sai aikaan puistatuksia, eivätkä tapahtumat senkään jälkeen kovin auvoisesti edenneet.
Erikoista tässä kirjassa oli Lapslien ongelma. Hän kärsii synestesiasta, jonka vuoksi hän kokee kuulemansa äänet makuaistimuksina. "Normaaleihin" aisteihin tottuneena sitä on aika vaikea edes kuvitella, mutta aivan ilmeisesti sellainen vaikeuttaa elämää arvaamattomilla tavoilla.
Entinen poliisi McCrery on käsikirjoittanut myös TV-sarjan Hiljainen todistaja ja tästäkin kirjasta on tv-sarja suunnitteilla. Miksipä ei, britit sen osaavat.
Tom Egelandin Ympyrän pää jatkoi (itse asiassa edelsi) samaa aihepiiriä kuin Liiton vartijat, vanhojen kirjoitusten ja salaisuuksien tutkimista, teorioita ja mielikuvituksellisia johtopäätöksiä historian löydoistä. Kummankin kirjan päähenkilönä on sympaattinen (albiino!) arkeologi Bjørn Beltø.
Kirja on taatusti ihan yhtä hyvä page turner kuin Da Vinci - koodikin, mutta enemmän "hiljainen kirja arvoituksesta", kuten Egeland itse jälkikirjoituksessa toteaa. Jälkikirjoituksessa hän kertoo eroista ja yhtäläisyyksistä kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Koodiin. Molemmilla on yhteinen lähdeteos, Pyhä veri, pyhä Graal (Michael Baigent, Richard Leigh ja Henry Lincoln). Pitänee viimein lukea sekin.
Jos nyt sattuu olemaan hulluna historiaan, taruihin, myytteihin, salakirjoituksiin ja vielä tietysti jännitykseen, ei tästä kirjasta voi olla pitämättä. Ja kun Tom Egelend on vielä kirjoittanut Liiton vartijat loistavasti, oikeastaan ilman yhtäkään häiritsevää piirrettä, voi vain nauttia.
Da Vinci -koodi on kehuttu ja varsinkin haukuttu moneen kertaan, itse pidin siitä ihan valtavasti. Tämä liikkuu samassa aihepiiriissä eikä todellakaan ole huonompi, ehkä jopa jotenkin todellisemman tuntuinen, ihan niin kuin tällaista nyt voisi sattua koska vain. Koodi on myös ehkä vähän laskelmoidumpi. No, sekään ei haitannut, jos laskelmointi on tehty jotta lukija jäisi koukkuun, ja niinhän siinä kävi.
Mutta lisää tätä! Ja onneksi on luvassakin, seuraavaksi on vuorossa nimittäin saman kirjailijan aikaisempi teos Ympyrän pää, ja siinä vieläpä liikutaan aivan samassa aihepiirissä kuin Koodissa.
En muista sitten Viisikkojen jälkeen lukeneeni kirjaa, jossa olisi yhtä paljon ja hartaasti kuvattu sitä mitä ihmiset syövät kuin tässä Louise Pennyn Naivistin kuolemassa. Ja se jos mikä on häiritsevä tekijä kirjassa, varsinkin jos on juuri päättänyt jättää välipalat pois ja syödä muutenkin järkevästi! Plussana ehkä se, että kirja antoi minulle vinkin lauantairuoaksi, chili con carne oli hyvää.
Kyseessä on perinteinen (todellakin christiemäinen) murhamysteeri joka sijoittuu kanadalaiseen pikkukaupunkiin. Sivujuonena ollut uuden konstaapelin osallistuminen tutkintaan jää jotenkin kesken ja kokonaisuuden ja juonen kannalta sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä.
Kyllähän tämä oli hyvin kirjoitettu, kai, mutta ei voi mitään, ei vain napannut.
Otsikko on norjalaisen Aftonposten-lehden arvio John Boynen kirjasta Poika raidallisessa pyjamassa. Guardian taas toteaa: "Pieni ihme kirjaksi".
Kirja on pienen 9-vuotiaan Brunon näkökulmasta kerrottu tarina toisen maailmansodan ajalta. Kertomus eräästä aidasta, joka erottaa ihmiset toisistaan, ja kertomus lasten ja aikuisten maailmasta. Enempää siitä ei voi kertoa, jokaisen pitää se itse lukea. Ja kirja on todella kauhean hyvä, kirjaimellisesti.
