Joskus syyskuussa aloitettu Bernard Malamudin Dubinin elämät on vihdoin luettu. Edellisen Shakespeare-kirjan jälkeen tuntui, että mikä tahansa muu kirja tuntuisi varmaan selkeältä ja helppolukuiselta. Kirja oli menossa puolivälissä, ja alkoikin yllättäen tuntua heti paljon paremmalta kuin aikaisemmin sitä lukiessani.
Dubin on reilusti viisikymppinen elämäkertakirjailija, jolla on sen ikäisen miehen tyypilliset ongelmat, niin luulisin. Oli ihan mielenkiintoista tutustua miehen ajatusmaailmaan tilanteessa, jossa hänellä on vaimon lisäksi rakastajatar, joka on hänelle tärkeä, mutta jonka vuoksi hän ei kuitenkaan halua erota vaimostaan.
Malamud kirjoittaa tietenkin erittäin hyvin joten tulen varmaan lukemaan jatkossa lisääkin hänen tekstiään. Tämä oli kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä lukukokemus.
Mitähän tästä nyt sitten fiksusti sanoisi? Ainakin sen, että harvoin (jos koskaan), olen lukenut kirjaa, josta ymmärsin niin vähän.
Kyseessä on Erlend Loen & Petter Amundsenin Shakespearen salaisuus. Amundsen on tutkinut ja Loe kirjoittaa, aiheena Shakespearen kirjoitukset (tai kuka ne nyt sitten kirjoittikaan), ja varsinkin niihin kätkeyvät salaiset koodit. Käytössä ovat kaikki mahdolliset keinot: numerologia, geometria (käsittääkseni), astrologia, maantiede; kielistä tietysti Shakespearen ajan englanti, latina, kreikka. Suurin osa kirjasta on Amundsenin selostusta hänen etenemisestään koodien tulkinnassa. Lukijan saa satunnaisesti jonkin ahaa-elämyksen, mutta se onkin sitten väännetty rautalangasta.
Kirja on kirjoitettu vuonna 2006, joten luulisin, että mikäli sen vihjeiden perusteella sitten lopulta olisi löydetty se suunnaton arvoitus tai aarre, johon kaikki tähtäsi, olisimme siitä varmasti kuulleet. Mutta Amundsen epäilemättä jatkaa tutkimuksiaan, ehkä joskus vielä kuulemme lisää - ellemme sitten että "aprillia!".
Mutta jotain tässä kuitenkin oli, joka sai lukemaan loppuun saakka. Luultavasti kiinnostus kaikenlaisten arvoituksen ratkaisemiseen ja ihailu PA:n järjettömän suuruiselta tuntuvaa tutkimustyötä kohtaan. Aika lailla yhtymäkohtia Da Vinci -koodiin tai jopa Indiana Jonesiin, jotka kyllä kieltämättä oli tarjoiltu hieman viihdyttävämmässä paketissa.
Luin tänään kaksi Diana Cooperin enkelikirjaa. Ihanat enkelit olin aloittanut jo aiemmin, sen lukeminen ei ollut kovin helppoa, siinä oli niin paljon outoa ja uutta, ettei sitä ihan helposti voinut omaksua.
Enkelit vastaavat oli sen sijaan jo helpompi lukea. Siinä esitettiin varmaankin lähes kaikkia ihmisiä joskus askarruttavia kysymyksiä, joihin vastattiin - ilmeisesti enkelien toimesta. Tokihan tämäkin oli melko outoa, mutta vastaukset olivat useimmiten järjellä käsitettäviä ja hyväksyttäviä. Lukiessa heräsi toive, että osaisi olla vastaanottavaisempi oudoiltakin tuntuville asioille, ja jotenkin vastuullisempi, koska elämässä tavallaan kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Koska ensimmäinen versio näillä väreillä oli liian suuri, laitoin sen langoiksi ja kudoin uudelleen. Purkulangasta kudottuna siitä tuli melkoisen ryppyinen, joten kastelin sen kunnolla, ja tässä se on kuivuneena ja kohtalaisen sileänä.
Jos kutoo purkulangasta, kannattaisi kyllä nähdä se vaiva, että laittaa langan vyyhdelle ja kastelee ennen uutta käyttöä. Kutominenkin on sillä tavoin mukavampaa ja lopputulos paljon siistimpi.
Michael Enden Tarina vailla loppua on aivan varmasti ainakin kymmenen parhaan lukemani kirjan joukossa. Siinä on jotain samaa kuin Narnian tarinoissa, mutta pidin tästä jopa enemmän. Molemmissa on sadun asuun puettu suuria viisauksia elämästä. Ihmettelen vain, kuinka en ole aikaisemmin löytänyt tätä kirjaa, se on kuitenkin kirjoitettu jo 1979.
Aion katsoa myös tästä tehdyn elokuvan. On hauska nähdä, miten kaikki kirjan mielikuvituksen ylittävät hahmot on toteutettu.
Mikkel Birkegaardin Libri di Lucan arvoitus on oikeastaan kaikkea, mitä kirjalta toivoo. Siinä on jännittävä, mielikuvituksellinen juoni joka yllättää loppuun asti. Se, että aihepiiri liikkuu kirjojen maailmassa, on aina plussaa ja lisää tällaisen kirjafriikin mielenkiintoa. No, kirjan luettuaan sana 'kirjafriikki' saa myös aivan uuden merkityksen...
Kieli on miellyttävää lukea, dialogi sujuvaa ja luontevaa, henkilöt hyvin kuvattuja. Kirjan kielessä tai kirjoitustavassa ei ollut mitään, mikä olisi ärsyttänyt, ja se on aika harvinaista.
Kirjan esittelyssä todetaan että on "...kuin Ruusun nimi kohtaisi Da Vinci -koodin", ja se on melko osuvasti sanottu, tämä kirja kuuluu ehdottomasti samaan joukkoon noiden kahden kanssa.
Ihmetyttää vain niiden kustantajien perusteet, jotka vuosien aikana hylkäsivät tämän kirjan. Heitä ehkä harmittaa nyt, kun on ilmiselvää, että tässä on varmasti uusi menestyskirjailija.
Luin jokin aika sitten useammankin Inger Frimanssonin kirjan, ja taisin tykätä, koska olin tilannut kirjastoon myös tämän Kissa joka ei kuollut.
Heti alussa kävi ilmi, että kirjan kaikki henkilöt ovat jotenkin omituisia, ongelmaisia ja ainakin onnettomia, yleissävy oli jo valmiiksi synkkä. Siten ei edes oikein yllättynyt, kun päähenkilöt pilaavat elämänsä typerällä teolla, ja siitähän se ahdistus vasta alkaakin. Ja tällä kertaa ei myöskään lopussa kiitos seiso, vaan kaikki menee yhä hullummin.
Tämä ei varmaankaan innosta tutustumaan kirjaan, enkä sitä yritäkään suositella. Frimansson tosin kirjoittaa hyvin, ja jotenkin tuo ahdistuksen kierre lukiessa imaisee mukaansa niin, että haluaa lukea mahdollisimman nopeasti päästäkseen loppuun ja viimeiseen puistatukseen saakka.
Voikohan psykologinen trilleri olla hieman liian psykologinen?
Edellisen kirjoituksen jälkeen lopetin L:n ja luin alusta loppuun Tosiasioita Suomesta. Nyt on sitten kaikki aikuisten Loet luettu, jäljellä olisi vielä neljä lastenkirjaa. Täytynee turvautua niihin, jos vieroitusoireet tulevat kovin pahoiksi.
Supernaiivi oli Loen ensimmäinen kirja ja teki hänestä suositun, eikä syyttä. Vähän tuli mieleen Sieppari ruispellossa, jonka lukemisesta tosin on jo (herranjestas!) vuosikymmeniä. Nuori mies pohtii olemistaan ja elämää. Kirja on samalla hauska ja vakava, ja lukemisen jälkeen jää hyvä mieli.
L on uskomaton tarina "pojista", jotka perustavat tutkimusretkikunnan ja lähtevät autiolle Tyynenmeren saarelle todistamaan Loen mielikuvituksellista imigraatioteoriaa. Pojilla on aivan varmasti hauskaa, ja tieteellistä tutkimustakin tehdään, tosin ei kovin kunnianhimoisesti. Kirjassa on kuvia retkeltä, joten ehkä ne jätkät todella teki sen matkan! Toisaalta se on hyvin uskottavaa, juuri sellainen ajatus jonka nuoret miehet voivat saada päähänsä. Jopa vähän kadehdittavaa... Loistava kirja joka tapauksessa.
Eniten odotin kirjalta Tosiasioita Suomesta, tottakai, mehän haluamme aina tietää mitä meistä ajatellaan. Tämä kirja oli kirjoitettu aivan eri tyylillä kuin muut, esim. Supernaiivissa käytettiin todella lyhyitä lauseita, kun taas tässä yksi lause saattoi kestää sivukaupalla. Joku oli laskenut että kirjassa oli jopa 300-sanainen lause. Tällainen kirjoitustapa on yksi syy, minkä vuoksi mielestäni Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys on ehkä paras kaikista kirjoista, ja kyllä se tässäkin toimi hyvin. Huvittavaa oli se, että yksi kirjan teemoista oli kaiken virtaaminen - ja teksti kyllä virtasi! Suomalaisena saatoin olla ihan tyytyväinen kirjan Suomi-informaatioon, vaikkakin se oli vähän yllättävää. Tietysti, muutenhan se ei olisi Loen tekstiä.
Eilisen "mehupaaston" jälkeen piti jo saada kunnon ruokaa. Jääkaapista löytyi pussi kebab-lastuja, siitä sitten. Riisi kiehumaan ja lastut pannuun kuumenemaan. Lisäsin murskattua tomaattia, purkin ruokakermaa, musta- ja valkopippuria, basilikaa, chilijauhetta, valkosipulia. Riisit vedestä loppuajaksi tähän kastikkeeseen kiehumaan. Olipa hyvää!
Formulat keskeytettiin, Malesiassa satoi liikaa.
Mutta onneksi on vielä Loe'ta luettavana! Eilen luin Supernaiivin, ja nyt on L loppusuoralla. Nautittavaa tekstiä!
Tämä Luostarin kirous oli toinen lukemani Odd Thomas -kirja Dean Koontzilta. Muuten olen aikoinaan lukenut Koontzia enemmänkin ja tykännyt lähes kaikista. Koontz osaa kuvailla henkilönsä niin, että niistä tulee heti tuttuja, ja dialogi varsinkin näissä Odd-kirjoissa on niin säihkyvää, että tuskinpa sellaista oikeassa elämässä tulee vastaan. Vaan sepä ei olekaan ainoa asia, joka poikkeaa ns. normaalista elämästä, vaan vasta alkua. Juoni on aina vähintään mielikuvituksellinen.
Saattaa olla, että nyt olen Koontzini lukenut. Vaikka kirja oli hauska ja nopea lukea, tuli tunne, että sen lukemiseen käytetyn ajan voisi käyttää paremminkin. Ehkä syynä olivat odottamassa olevat kolme lukematonta Loe'ta, joihin nyt pääsen käsiksi.
Ei huono siis, tämä Koontz, päinvastoin, mutta aikansa kutakin.
