Väärä laji

Kyllä se on jo uskottava, että venäläinen sotakirjallisuus ei ole minun lajini. Tarvoin viikon läpi tätä Aleksander Solzenitsynin Elokuu neljätoista, ja kärsimys oli suoraan verrannollinen kirjan onnettoman sodan kurjuuteen.

Joku näissä venäläisissä kirjoissa on aivan erilaista kuin missään muussa, jo pelkästään tekstin rakenteessa. Lauseet jäävät kesken, tuumaillaan ja huudahdellaan - mutta mistä *******stä oikein puhutaan? Mitä tapahtuu? Kuka puhuu? Kaikkia näitä kysymyksiä tuli mieleen useampaan kertaan.

Kummallista ei ole se, etten ymmärrä sotastrategian termejä, en tiedä montako miestä on rykmentissä ja montako armeijakunnassa, tai onko luutnantti korkeampi arvo kuin kapteeni. Ja näillä mentiin aika pitkälle tässä kirjassa. Lisäksi vielä se venäläisten nimien kirjo, jokaisella henkilöllä on vähintään kolme erilaista kutsuma- tai puhuttelunimeä, tittelit vielä siihen päälle.

Toisaalta harmittaa että ymmärsin tästä kaikesta niin vähän, koska ei tämäkään kirjailija Nobeliaan turhaan ole saanut, se on varmaa. Onkohan vain niin, että venäläinen sielunmaisema (hieno sana!) on kerta kaikkiaan niin erilainen kuin meidän, jotta voisimme heitä oikein ymmärtää. Täytyy vain lukea enemmän, ehkä se joskus vielä aukeaa. Mutta sota-aiheisia kirjoja ei ihan heti!