Nick Hornby - Juliet riisuttuna
"Tiedänkö oikeastaan mitään kuiville päässeistä erakkokulttimuusikoista", joutuu Annie miettimään tavattuaan omituisen sattuman kautta juuri tällaisen henkilön. Kyseinen muusikko on ollut Annien avomiehen Duncanin ehtymättömän kiinnostuksen kohde aina, eikä vähiten parikymmentä vuotta kestäneen musiikillisen hiljaiselon aikana. Aihetta käsittelevä nettifoorumi ruotii edelleen syitä, jotka johtivat Tucker Crowen uran loppumiseen ja hänen katoamiseensa julkisuudesta.
Samoihin aikoihin, kun Annien ja Duncanin tiet lähtevät väistämättä kulkemaan eri suuntiin, Annie kirjoittaa kyseiselle foorumille ensimmäistä kertaa - ja saa vastauksen sähköpostiinsa itseltään Tucker Crowelta.
Kertomus on yhtä aikaa kaunis, haikea ja hauska. Tyypillistä Hornbya on musiikin suuri merkitys ihmisten elämässä.
Olin ehkä lukenut Åsa Larssonin Aurinkomyrskyn jo aikaisemminkin, ainakin aihepiiri oli kovin tuttu. Luin kuitenkin uudelleen, eihän tämä suinkaan ollut huono kirja.
Tapahtumat sijoittuvat Ruotsin Lappiin, jossa vaikuttaa oudohko uskonnollinen yhteisö. Tämän kirkon eräänlainen rahasampo ja vetonaula, ihmeitä kokenut mies murhataan. Tukholmassa asuva Rebecka joutuu palamaan synnyinseudulleen koska murhattu mies ja tämän sisko ovat hänen nuoruuden ystäviään.
Larssonin tyyli on ehkä vähän turhan synkkä minun makuuni, mukana on vain vähän keventäviä tekijöitä ja huumori puuttuu oikeastaan kokonaan.
Jo Nesbøn Lepakkomies on hänen ensimmäinen kirjansa ja samalla ensimmäinen, joka kertoo norjalaisesta rikostutkija Harry Holesta.
Kirjan ympäristönä on Australia, ja maa ja sen ihmiset tulevat jonkin verran tutuiksi, mikä on aina mukava lisä. Mukana on aboriginaalien vanhoja kertomuksia aina syntiinlankeemustarinasta saakka, joka kovasti muistuttaa meidän vastaavamme.
Kun kyseessä on dekkari, aiheena on tietenkin murha, joka kyllä viimein selviääkin, mutta ei jää ainoaksi. Välillä Hole ehtii tutustua ja ihastua ruotsalaiseen Birgittaan, myös Holen aikaisempaa suhdetta käsitellään. Samoin Holen alkoholismi on paljon esillä.
Noin puoleen väliin saakka kirja tuntui tosi hyvältä, sen jälkeen mentiin jotenkin hakoteille eikä loppu ollut enää yhtä mielenkiintoinen. Kaiken kaikkiaan kuitenkin kelvollinen dekkari, ja lisää Nesbøta tulee varmaan luettua.
Aloitin kesän dekkarikauden noutamalla kirjastosta muutaman pohjoismaisen dekkarin ja niistä ensimmäisenä lukuvuorossa oli Mari Jungstedtin Kesän kylmyydessä.
Tästä on helppo ymmärtää, miksi Jungsted on niin suosittu, dekkari on kaikin puolin laadukas, juoni tiivistyy ja kirja on luettava mahdollisimman nopeasti.
Ainoa negatiivinen asia oli mielestäni juonessa. Pari ihmishenkeä olisi säästetty, jos eräs henkilö olisi aikaisemmin muistanut lapsuudestaan asian, joka oleellisesti liittyi tehtyihin murhiin. Ei ollut kovin uskottavaa, että asia ei olisi muistunut mieleen jo ensimmäisen murhan jälkeen.
David Hewsonin Mysteerien huvila tarttui mukaan kirjastoon uutuushyllystä. Kyseessä on toinen osa sarjasta, jossa pääosassa on roomalainen poliisi Nic Costa.
Kun rikosromaani sijoittuu Roomaan, aineksina ovat tietenkin historia ja mafia. Toivoin ehkä että kaupungilla itsellään olisi ollut suurempi rooli kirjassa, mutta se ei päässyt mitenkään erityisesti esiin. Toki paikannimiä vilisi, mutta kaupunkia olisi pitänyt tuntea entuudestaan paremmin saadakseen niistä jotain irti.
Tästä ei nyt kovin paljoa voi sanoa. Ihan luettava kirja, sujuvaa tekstiä ja dialogia, mutta jotain kai sittenkin puuttui, koska en hirveästi lämmennyt.
George H. Steinin Waffen-SS - Hitlerin eliittikaarti sodassa ei ollut mitään kevyttä lukemista, vaan tiukan asiallinen paketti yhdestä toisen maailmansodan alueesta, Saksan sotaorganisaatiosta ja erityisesti Hitlerin "lempilapsesta" Waffen-SS:stä.
Koska sodankäynnin termit ja sanasto eivät ole minulle kaikkein tutuimpia, osa kirjan sisällöstä meni pakostakin ohi, mutta toisaalta esille tuli joitakin asioita, jotka oikaisivat vääriä käsityksiä, jota minulla Saksasta ja saksalaisista sodan aikana oli.
Ensinnäkin se, että itse Saksan armeija, Wermacht, ei suinkaan ollut itsestään selvästi natsipuoleen tai -aatteen kannattaja, vaan "normaali" valtiollinen armeija, jonka tehtävä oli puolustaa maataan niin kuin minkä tahansa armeijan. Itse olen ajatellut että Saksan armeija yksinkertaisesti oli tuolloin se, joka kaikki hirmuteot teki, mutta en osannut kuvitellakaan kuinka laaja ja moninainen organisaatio sodan aikana kaiken kaikkiaan oli käytössä.
Toinen, jopa helpottava tieto oli se, että Suomesta Waffen-SS:n palveluksessa olleet joukot eivät missään vaiheessa osallistuneet julmuuksiin, joista Saksan sotavoimien eri osat ovat sodan jälkeen olleet syytettyinä ja tuomittuina, vaan kävivät kunniallista sodankäyntiä. Saksaan värvättiin valtavasti ulkomaisia sotilaita, mutta kaikki muut olivat Saksan miehittämien alueiden kansalaisia, vain suomalaiset olivat toisen itsenäisen valtion kansalaisia ja siten erikoisasemassa. Selväksi tulivat myös syyt, miksi Suomi liittoutui Saksan kanssa, muut vaihtoehdot olisivat silloin olleet varmasti huonompia.
Richard Wisemanin Minuutissa muutokseen - Mieti hieman, muuta paljon sattui silmiin Positiivarien aamukirjeestä ja vaikutti hyvältä joten hankin sen lainaan.
Kyseessä on jälleen yksi elämäntaito-opas, joka yrittää kattaa kaikki inhimillisen elämän osa-alueet, eikä siten luonnollisestikaan ehdi kuin raapaisemaan mitään niistä. Pikaohjeita on tarjolla runsaasti, muutamia testejä luonteen selvittämiseksi, paljon tutkimustuloksia (erittäin lyhyesti) jne.
Otsikon mukaisesti kirja lienee tarkoitettu ihmisille, jotka kuvittelevat olevansa kiireisiä, niinpä kirjan tahtikin on yhtä kiireinen. Olettaakohan kirjoittaja, että nämä stressaantuneet kiirehtijät eivät pysty tai ehdi omaksumaan mitään laajempia kokonaisuuksia?
Hyvä elämäntaito-opas antaa aina jotain pohdittavaa, myös ahaa-elämyksiä tutuista elämän ilmiöistä, mutta tämä jätti vain sekavan olon. Koska en ole kiireinen, onhan minulla koko elämä aikaa, haluan saada myös tämän tyyppisen lukukokemuksen rauhallisemmin annosteltuna.
Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja oli mukava lukea, mukana on yllättäviä ja hauskoja kommentteja eli mitenkään kuolemanvakavasti tätä ei ole tehty, se laskettakoon plussaksi.
Carlo Lucarellin Almost Blue oli lyhyydestään huolimatta todellinen rasite lukea, niin omituista ja sekavaa sen teksti oli. Sinänsä ovela juoni tuntui jossain vaiheessa vain unohtuvan ilman selityksiä ja kuka lopulta oli syyllinen?
Kirja olisi saattanut parantua intensiivisemmällä lukemisella, pidin välillä melko pitkänkin tauon joten aikaisemmin luettu saattoi jo unohtuakin - tosin jos sitäkään ei ymnärtänyt, ei siitä olisi paljon apua ollut.
Tämä nyt vain oli todella huono kirja, vaikka kuulemma tekijänsä läpimurtoromaani. Ehkä minä sitten en vain ymnärtänyt sen hienoutta.
Nooran suosituksesta tartuin Sarah Watersin kirjaan Vieras kartanossa. Se kertoo sodanjälkeisen Britannian tilanteesta, kun maalaisaateli on joutunut ahtaalle, vanhat kartanot rapistuvat varojen puutteessa ja luokkayhteiskunta natisee.
Erään perheen kohdalle tuntuu vaikeuksia ilmaantuvan liikaakin, herää jo epäilys että itse kartano on päättänyt rankaista perhettä jostain, oudot tapahtumat seuraavat toistaan. Kertojana on perheen ystävä, lääkäri joka toivoo myös saavansa perheen tyttären vaimokseen.
Ehkä en ollut tarpeeksi tarkkaavainen lukija, mutta loppu jäi harmittamaan, tai pikemminkin sen puute. Mitään selvitystä tapahtumille ei lopulta annettu, niinpä mielikuvitus joutui luomaan oman ratkaisun.
Nyt kun taas pääsin lukemisen makuun, olin oikein mielissäni kun luettavaa hakiessani aivan sattumalta käteen sattui Fred Vargasin kirja Ikimetsän sydän. Olin juuri muutama päivä sitten ajatellut, että pitäisi ottaa selvää, onko Vargasilta tullut uutta kirjaa, enkä ollenkaan muistanut että minulla on yksi lukematon omassa hyllyssä.
Vargas tuli varmaan mieleen Pariisista, jonne komisario Adamsbergin tutkimukset sijoittuvat. "Tuttuja" paikkoja ei kirjassa esiintynyt, mutta muuten kirja täytti jälleen odotukset. Adamsbergin ja hänen työtovereidensa jossain määrin omalaatuiset persoonallisuudet olivat entisellään ja työtavat sellaiset, että niitä olisi vaikea kuvitella juuri muun kuin Ranskan poliisikuntaan (ellei sitten Italiaan).
Ratkaisu oli tietenkin täysin yllättävä kuten aina Vargasin kirjoissa.
Mitähän sitten lukisi?
