Dekkarikauden aloitus

Aloitin kesän dekkarikauden noutamalla kirjastosta muutaman pohjoismaisen dekkarin ja niistä ensimmäisenä lukuvuorossa oli Mari Jungstedtin Kesän kylmyydessä.

Tästä on helppo ymmärtää, miksi Jungsted on niin suosittu, dekkari on kaikin puolin laadukas, juoni tiivistyy ja kirja on luettava mahdollisimman nopeasti.

Ainoa negatiivinen asia oli mielestäni juonessa. Pari ihmishenkeä olisi säästetty, jos eräs henkilö olisi aikaisemmin muistanut lapsuudestaan asian, joka oleellisesti liittyi tehtyihin murhiin. Ei ollut kovin uskottavaa, että asia ei olisi muistunut mieleen jo ensimmäisen murhan jälkeen.

Tasapaksua

David Hewsonin Mysteerien huvila tarttui mukaan kirjastoon uutuushyllystä. Kyseessä on toinen osa sarjasta, jossa pääosassa on roomalainen poliisi Nic Costa.

Kun rikosromaani sijoittuu Roomaan, aineksina ovat tietenkin historia ja mafia. Toivoin ehkä että kaupungilla itsellään olisi ollut suurempi rooli kirjassa, mutta se ei päässyt mitenkään erityisesti esiin. Toki paikannimiä vilisi, mutta kaupunkia olisi pitänyt tuntea entuudestaan paremmin saadakseen niistä jotain irti.

Tästä ei nyt  kovin paljoa voi sanoa. Ihan luettava kirja, sujuvaa tekstiä ja dialogia, mutta jotain kai sittenkin puuttui, koska en hirveästi lämmennyt.

Sotajuttuja

George H. Steinin Waffen-SS - Hitlerin eliittikaarti sodassa ei ollut mitään kevyttä lukemista, vaan tiukan asiallinen paketti yhdestä toisen maailmansodan alueesta, Saksan sotaorganisaatiosta ja erityisesti Hitlerin "lempilapsesta" Waffen-SS:stä.

Koska sodankäynnin termit ja sanasto eivät ole minulle kaikkein tutuimpia, osa kirjan sisällöstä meni pakostakin ohi, mutta toisaalta esille tuli joitakin asioita, jotka oikaisivat vääriä käsityksiä, jota minulla Saksasta ja saksalaisista sodan aikana oli.

Ensinnäkin se, että itse Saksan armeija, Wermacht, ei suinkaan ollut itsestään selvästi natsipuoleen tai -aatteen kannattaja, vaan "normaali" valtiollinen armeija, jonka tehtävä oli puolustaa maataan niin kuin minkä tahansa armeijan. Itse olen ajatellut että Saksan armeija yksinkertaisesti oli tuolloin se, joka kaikki hirmuteot teki, mutta en osannut kuvitellakaan kuinka laaja ja moninainen organisaatio sodan aikana kaiken kaikkiaan oli käytössä.

Toinen, jopa helpottava tieto oli se, että Suomesta Waffen-SS:n palveluksessa olleet joukot eivät missään vaiheessa osallistuneet julmuuksiin, joista Saksan sotavoimien eri osat ovat sodan jälkeen olleet syytettyinä ja tuomittuina, vaan kävivät kunniallista sodankäyntiä. Saksaan värvättiin valtavasti ulkomaisia sotilaita, mutta kaikki muut olivat Saksan miehittämien alueiden kansalaisia, vain suomalaiset olivat toisen itsenäisen valtion kansalaisia ja siten erikoisasemassa. Selväksi tulivat myös syyt, miksi Suomi liittoutui Saksan kanssa, muut vaihtoehdot olisivat silloin olleet varmasti huonompia.

Elämäntaitotietoa uteliaille, fiksuille ja kiireisille

Richard Wisemanin Minuutissa muutokseen - Mieti hieman, muuta paljon sattui silmiin Positiivarien aamukirjeestä ja vaikutti hyvältä joten hankin sen lainaan.

Kyseessä on jälleen yksi elämäntaito-opas, joka yrittää kattaa kaikki inhimillisen elämän osa-alueet, eikä siten luonnollisestikaan ehdi kuin raapaisemaan mitään niistä. Pikaohjeita on tarjolla runsaasti, muutamia testejä luonteen selvittämiseksi, paljon tutkimustuloksia (erittäin lyhyesti) jne.

Otsikon mukaisesti kirja lienee tarkoitettu ihmisille, jotka kuvittelevat olevansa kiireisiä, niinpä kirjan tahtikin on yhtä kiireinen. Olettaakohan kirjoittaja, että nämä stressaantuneet kiirehtijät eivät pysty tai ehdi omaksumaan mitään laajempia kokonaisuuksia?

Hyvä elämäntaito-opas antaa aina jotain pohdittavaa, myös ahaa-elämyksiä tutuista elämän ilmiöistä, mutta tämä jätti vain sekavan olon. Koska en ole kiireinen, onhan minulla koko elämä aikaa, haluan saada myös tämän tyyppisen lukukokemuksen rauhallisemmin annosteltuna.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja oli mukava lukea, mukana on yllättäviä ja hauskoja kommentteja eli mitenkään kuolemanvakavasti tätä ei ole tehty, se laskettakoon plussaksi.

Mitä ihmettä?

Carlo Lucarellin Almost Blue oli lyhyydestään huolimatta todellinen rasite lukea, niin omituista ja sekavaa sen teksti oli. Sinänsä ovela juoni tuntui jossain vaiheessa vain unohtuvan ilman selityksiä ja kuka lopulta oli syyllinen?

Kirja olisi saattanut parantua intensiivisemmällä lukemisella, pidin välillä melko pitkänkin tauon joten aikaisemmin luettu saattoi jo unohtuakin - tosin jos sitäkään ei ymnärtänyt, ei siitä olisi paljon apua ollut.

Tämä nyt vain oli todella huono kirja, vaikka kuulemma tekijänsä läpimurtoromaani. Ehkä minä sitten en vain ymnärtänyt sen hienoutta.

Kummituksia?

Nooran suosituksesta tartuin Sarah Watersin kirjaan Vieras kartanossa. Se kertoo sodanjälkeisen Britannian tilanteesta, kun maalaisaateli on joutunut ahtaalle, vanhat kartanot rapistuvat varojen puutteessa ja luokkayhteiskunta natisee.

Erään perheen kohdalle tuntuu vaikeuksia ilmaantuvan liikaakin, herää jo epäilys että itse kartano on päättänyt rankaista perhettä jostain, oudot tapahtumat seuraavat toistaan. Kertojana on perheen ystävä, lääkäri joka toivoo myös saavansa perheen tyttären vaimokseen.

Ehkä en ollut tarpeeksi tarkkaavainen lukija, mutta loppu jäi harmittamaan, tai pikemminkin sen puute. Mitään selvitystä tapahtumille ei lopulta annettu, niinpä mielikuvitus joutui luomaan oman ratkaisun.

Mukava löytö omasta hyllystä

Nyt kun taas pääsin lukemisen makuun, olin oikein mielissäni kun luettavaa hakiessani aivan sattumalta käteen sattui Fred Vargasin kirja Ikimetsän sydän. Olin juuri muutama päivä sitten ajatellut, että pitäisi ottaa selvää, onko Vargasilta tullut uutta kirjaa, enkä ollenkaan muistanut että minulla on yksi lukematon omassa hyllyssä.

Vargas tuli varmaan mieleen Pariisista, jonne komisario Adamsbergin tutkimukset sijoittuvat. "Tuttuja" paikkoja ei kirjassa esiintynyt, mutta muuten kirja täytti jälleen odotukset. Adamsbergin ja hänen työtovereidensa jossain määrin omalaatuiset persoonallisuudet olivat entisellään ja työtavat sellaiset, että niitä olisi vaikea kuvitella juuri muun kuin Ranskan poliisikuntaan (ellei sitten Italiaan).

Ratkaisu oli tietenkin täysin yllättävä kuten aina Vargasin kirjoissa.

Mitähän sitten lukisi?

Luiden kaiku

Diana Gabaldonin Luiden kaiku on seitsemäs ja todennäköisesti toiseksi viimeinen kirja valtavan laajasta Outlander-sarjasta. Ja kuten aikaisempienkin osien kanssa on käynyt, viimeisen (1189.) sivun luettuani piti heti mennä tarkistamaan, koska pääsee lukemaan jatkoa. Odotus tulee muodostumaan melko pitkäksi, sillä Gabaldon itse arvelee kahdeksannen osan valmistuvan vuonna 2012 jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, joten suomeksi se on saatavana aikaisintaan vuonna 2013.

Tätä osaa luin kyllä luvattoman pitkään, loppua lukiessa olin jo ehtinyt unohtaa osan aiemmin tapahtuneesta. Loppu olikin mielenkiintoisempi kuin alkuosa, joka kertoi melko paljon William Ellesmerestä, joka tähän mennessä oli ollut sivussa juonen kulusta, sekä hänen myötään Amerikan sisällissodan vaiheista, vähemmän Clairen ja Jaimien vaiheista.

Sama suomeksi

Luin pari vuotta sitten Dan Brownin Kadonneen symbolin englanniksi, ja tykkäsin silloinkin. Nyt sama tarttui pokkarina käteen ja luin sen uudelleen suomeksi.

Paljoa en muistanut etukäteen, mutta lukiessa asioita palautui mieleen jopa niin, että jossain vaiheessa olin aivan varma että olen nähnyt tästä tehdyn elokuvankin - kunnes tarkistin, että se valmistuu vasta ensi vuonna.

Brownin kolmessa suosituimmassa kirjassa on toki niin samanlainen perusasetelma, ettei ihmekään, että nähtyään elokuvat Enkelit ja demonit ja Da Vinci Koodi  tuntuu kuin olisi jo nähnyt tämänkin.

Ihmisen ajatuksen voima on kirjan keskeinen teema, ja sehän on yksi lempiaiheitani, johon uskon vahvasti. Kirjassa oli paljon tuttuja ajatuksia tästä aiheesta, mutta myös paljon uutta, joka vielä vahvisti aiempia käsityksiäni.

Kuten kaikkia Brownin kirjoja lukiessa, Google oli ahkerassa käytössä apuna etsiessäni kuvia kirjassa mainituista rakennuksista, muistomerkeistä ja taideteoksista.

Pariisi 21.-25. maaliskuuta 2011

Käsittämättömän ihanan Pariisin matkan kuvien käsittely vei aikansa, mutta pääsinpä vielä monesti muistamaan käytyjä paikkoja. Kuvat löytyvät Picasasta:

Pariisi 21.-25.3.2011