Lukemista jäi lähinnä hyvin hämmentynyt olo, kuten aina kun tutustuu täysin uudenlaiseen ajatusmaailmaan. Tämä filosofia on paikoin hyvin tuttua ja helposti hyväksyttävää, mutta paikoin aivan käsittämätöntä ja jopa pelottavaa - eihän näin voi elää! Mutta toisaalta tässäkin uskonnossa kaiken takana on yksi Jumala, ja se on lohdullista. Mielestäni jumalan nimiä voi olla lukemattomia (ja onkin), mutta loppujen lopuksi ne kaikki ovat kuitenkin vain se yksi ja ainoa. Siihen on turvallista luottaa.
torstai 30. heinäkuuta 2009
Niin monta totuutta
Lukemista jäi lähinnä hyvin hämmentynyt olo, kuten aina kun tutustuu täysin uudenlaiseen ajatusmaailmaan. Tämä filosofia on paikoin hyvin tuttua ja helposti hyväksyttävää, mutta paikoin aivan käsittämätöntä ja jopa pelottavaa - eihän näin voi elää! Mutta toisaalta tässäkin uskonnossa kaiken takana on yksi Jumala, ja se on lohdullista. Mielestäni jumalan nimiä voi olla lukemattomia (ja onkin), mutta loppujen lopuksi ne kaikki ovat kuitenkin vain se yksi ja ainoa. Siihen on turvallista luottaa.
En tykkää
30.heinäkuuta.2009
Ei ehkä pitäisi arvostella kirjaa, josta luultavasti ei ole ymmärtänyt mitään - sehän ei ole kirjan vaan lukijan vika. Mutta lukijana voin kai todeta, että mielestäni Milan Kunderan Elämä on toisaalla on jotensakin tympeä kirja. Ainoastaan kirjan nimi herätti jonkinlaista sympatiaa, itsestäkin tuntuu joskus siltä.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
Synkkiä kohtaloita
Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliitoon, toisen maailmansodan vuosiin 1942 ja -43. Vaikeaksi kirjan lukemisen tekevät taas kerran venäläiset nimet, joita jokaisella henkilöllä on enemmän kuin tarpeeksi, on aina mahdotonta muistaa, kenestä nyt puhutaan.
Mutta helppo ei ole sisältökään. Harvoin olen lukenut yhtä karua kertomusta niin monien ihmisten kauheista kohtaloista. Kirjan tapahtumissa on vain erittäin vähän hyvää, jos ollenkaan. Todella ahdistava kirja, jota joskus melkein pelotti lukea, kun kerrottiin maailmasta, jossa yksi sana saattaa johtaa ihmisen tuhoon, toisaalta myös nostamisen kunniaan. Mutta sitä tapahtui harvoin.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Täyttymätön rakkaus
Tarinan päähenkilö Saskia lähtee seuramatkalle Italiaan. Samaan seurueeseen kuuluu yllättäen hänen nuoruudenrakastettunsa. Matkan aikana Saskia ja Märten muistelevat nuoruuttaan ja elämäänsä muutenkin, heillä kummallakaan ei ole ollut helppo elämä.
Kirja päättyy haikeisiin tunnelmiin kun palataan taas kotiin. Kaiken kaikkiaan kirjasta kuitenkin jäi mukava jälkimaku.
Loistava Stieg Larsson -trilogia
26. heinäkuuta 2009


Stieg Larssonin trilogiaan kuuluvat kirjat Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti. Säästin kirjat sellaiseen ajankohtaan, että pystyn lukemaan ne jotakuinkin keskeytyksettä, ja se oli hyvä ratkaisu. Kirjat oli pakko ahmia toinen toisensa perään. Kakkososan loppupuolen muutaman kymmenen sivun ajan taisin ajoittain unohtaa hengittää - ja sitten taas piti haukkoa henkeä. Kolmannessa osassa vauhti sen kuin kiihtyy.
Ensimmäisestä osasta on jo tehty elokuva, odottelen sen siirtymistä DVD:lle. Epäilemättä muistakin osista tullaan vielä elokuva tekemään.
Kirjoissa on loputon määrä yllätyksiä, jotka saavat haukkomaan henkeä, ja sitten niin paljon toimintaa, että lukija taas ei muista hengittää. Kirjan rakenne koostuu suhteellisin lyhyistä, eri henkilöiden tekemisiä kuvaavista jaksoista, joista yksikään ei ole yhdentekevä juonen kannalta, vaan jokaisessa tapahtuu.
Mutta minun sanat eivät riitä kertomaan, nämä kirjat jokaisen on luettava itse!
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Jälleen yksi ennakkoluulo vähemmän
Kohtuuttomuus on erikoinen kirja sillä tavoin, etten pysty sijoittamaan sitä oikeastaan mihinkään - se vain oli hyvä. Paikoitellen niin tosi, että nauratti, ja joskus itketti. Tyyli oli erikoinen, kappaleet lyhyitä ja uusi kappale alkoi usein samoin sanoin joihin edellinen loppui. Mutta siihen tottui, ja tarina imaisi mukaansa.
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Tätä lisää
Kaverukset lähtevät sitten onnea etsimään. Lukijalle pyrki tosin melkein alusta asti mieleen ajatus, jonka päähenkilölle halusi sanoa: ei onnea pidä etsiä mistään ulkopuolelta, kyllä se ihan oikeasti on ihmisessä itsessään ja yllättävän lähellä - ja että sen kadottaminen on helpompaa kuin löytäminen.
Tammisen muut kirjat laitetaan lukulistalle, tämä on hänen seitsemäs kirjansa. Kirjailija on ilmeisesti ollut vain minulle tuntematon, hänen edellinen kirjansa Enon opetukset on ollut Finlandia-ehdokkaanakin.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Hyytävää jännitystä
20. HEINÄKUUTA 2009
Douglas Preston & Lincoln Child ovat aloittaneet trillerisarjan, jonka pääosassa on salaperäinen FBI-agentti Pendergast. Ihmeiden kabinetti on sarjan ensimmäinen teos, ja alku vaikuttaa kieltämättä lupaavalta. Jännitystä riittää, joskus jopa hieman turhan yksityiskohtaisesti kuvattuna (mutta tähänhän CSI meitä on totuttanut...).
Historiaa, mysteereitä, epäilyksiä moneen suuntaan, kaikki on kohdallaan.
Seuraava osa suomennetaan kuulemma ensi vuonna, sen nimi on Still Life with Crows. Sitä odotellessa siirrytään muiden kirjojen pariin.
Historiaa, mysteereitä, epäilyksiä moneen suuntaan, kaikki on kohdallaan.
Seuraava osa suomennetaan kuulemma ensi vuonna, sen nimi on Still Life with Crows. Sitä odotellessa siirrytään muiden kirjojen pariin.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Että semmoinen kulttikirja
Tämä Onni ja siniset kengät oli ehkä piirun verran järkevämpi kuin Kigalin kakkukauppa, mutta vain piirun. Teetä juodaan kummassakin, tässä "tutkitaan" ihmisten ongelmia oikein virallisesti yksityisetsivänä, ja siinäpä se sitten onkin.
Kertakaikkisen yhdentekevä kirja, ja eräänlainen helpotus - nyt tiedän, mitä sarjaa minun ei tarvitse lukea, vaan voin käyttää aikani parempaan.
Miellyttävä yllätys
17. HEINÄKUUTA 2009
Mikko Reitalan Tähtihetki on myös yksi kirjaston "satunnaisotannasta", eli kirja jota luultavasti en olisi tullut muuten lukeneeksi. Kirjan kuvailu ei ollut mitenkään kovin houkutteleva, ja minulla kun on noita ennakkoluuloja suomalaisia dekkareita kohtaan.
Reitala kuitenkin yllätti myönteisesti. Kirja oli kevyt ja helppolukuinen, ja juoni loppujen lopuksi melkoisen ovela, niin että viimeiset sivut piti ahmia saadaakseen selvyyden siihen. Paikoitellen päähenkilön tyhmyyttä lähentelevä sinisilmäisyys ärsytti, mutta sellaisiahan me enimmäkseen olemme, viattomat ihmiset.
Reitala kuitenkin yllätti myönteisesti. Kirja oli kevyt ja helppolukuinen, ja juoni loppujen lopuksi melkoisen ovela, niin että viimeiset sivut piti ahmia saadaakseen selvyyden siihen. Paikoitellen päähenkilön tyhmyyttä lähentelevä sinisilmäisyys ärsytti, mutta sellaisiahan me enimmäkseen olemme, viattomat ihmiset.
torstai 16. heinäkuuta 2009
Parempi novellikokoelma
En ehkä kuitenkaan ole varsinainen novellifani, ehkä en osaa edes lukea niitä oikein. Olen paksujen kirjojen ystävä, mutta tämä kirja antoi vähän osviittaa siitä, että kyllähän näitäkin voisi lukea, ja ehkä vielä paremmin keskittymällä.
Koskettavaa
16. HEINÄKUUTA 2009
Katri Lipsonin Kosmonautti on pieni, surullinen, koskettava kertomus suuresta haaveesta, sen kariutumisesta, rakkaudesta, kuolemasta ja surusta. Toivo jää kuitenkin jäljelle, koska tarina ei kerro loppuaan, jokainen saa sen itse mielessään päättää. Hieno kertomus.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Eh!
Eh? Kirjan päähenkilö Angel valmistaa kotonaan mitä upeampia kakkuja tilauksesta. Hänelle tulee asiakas, Angel keittää tälle ensin maustettua maitoteetä, ja tarjoaa sitä leivosten kera, elleivät lapset ole ehtineet syödä kaikkea. Eh, sitten he istuvat keskustelemaan tilauksesta ja kuinka ollakaan, asiakas tulee paljastaneeksi syvimmät salaisuutensa Angelille, joka puhdistaa silmälasejaan ja kyselee lisää - eh? Tämä toistuu monen erilaisen ihmisen ja monen erilaisen kakun ympärillä. Välillä Angel heiluttelee jotain kasvojensa edessä, koskaa kärsii kuumista aalloista.
Ärsyttävää olivat nämä jatkuvat samojen tapahtumien toistot. Mutta eh... kertomuksissaan asiakkaat toinen toisensa perään toivat esille Afrikan ja erityisesti Ruandan ongelmia, joista olemme lukeneet. Henkilökohtaiselle tasolle vietynä ne kyllä vaikuttivat todemmilta ja aidoilta, mutta koska ne kaikki oli kuorrutettu loputtomaan sinipunaiseen sokerikuorrutukseen, ei sekään oikein auttanut tekemään tästä kirjasta hyvää. Eh! Angel itse on kyllä hyvä ihminen, jos sellaiseksi katsotaan henkilö, joka katsoo oikeudekseen sekaantua jokaisen kaupunkilaisen elämään - toki aina hyvää tarkoittaen, ja tietysti aina onnistuen. Kirja päättyy kuvaukseen häistä, jotka Angel järjesti ystävälle, joka ei itse olisi häitä pystynyt järjestämään, ja silloin jopa minun kyynisyyteni alkoi rakoilla. Mutta eh! jos joskus vielä avaan kirjan, jossa joka toinen repliikki alkaa Eh?, Eh! tai vain Eh, suljen kirjan saman tien.
Viimeinen tällä erää
Vargas on kirjoittanut kaikkiaan 14 kirjaa, niistä kuusi on suomennettu. Ikimetsän sydän täytyy siis hankkia käsiinsä heti kun kirjasto taas aukeaa.
Ne nyt vaan on niin hyviä...
Tutkimukset tapahtuvat jälleen inhimillisyyden nimissä, halutaan auttaa pulaan joutunutta, jonka mahdollinen syyllisyys tosin epäilyttää kaikkia. Osin poliisin kanssa yhteistyössä, osin heidän tietämättään tutkimuksia jatkavat kaikki talon asukkaat Louisin mukana, ja niin syyllinenkin lopulta ratkeaa.
Jäljellä kotona on vielä yksi Vargas, olin ajatellut jättää sen myöhemmäksi, mutta tästä pääsi niin hyvään makuun, että taidan jatkaa sillä viimeisellä saman tien.
tiistai 14. heinäkuuta 2009
Tsjaa...
Päähenkilönä on viisikymppinen tavallinen mies, joka ikääntymisen sijasta huomaakin alkaneensa nuortua. Ajattelin, että onpa mielenkiintoista lukea miehen viisikymppiskriisistä, mahtaako olla samanlaista kuin naisilla (siitä tiedän kaiken).
Noh... oma kriisini on kyllä mukavampi kuin tässä kuvattu. Huumoria tässä oli hyvin pieninä pisaroina satunnaisesti - en ehkä ollut tarpeeksi tarkkanäköinen. Eikä tässä mistään nuortumisesta ollut kysymys, tälle on olemassa vanha nimitys, joka kertoo kaiken: viidenkympin villitys. Ehkä tässä tosin laajemmassa mittakaavassa kuin normaalisti. Pukeutumistyylin ja kampauksen muutokset sekä kapakkakierrokset koettiin, mutta sen lisäksi vielä muutakin. Mutta tekikö muutos onnelliseksi? Se ei ainakaan minulle selvinnyt. Ehkäpä -75 syntynyt kirjoittaja on liian nuori ymmärtääkseen, miltä viisikymppisestä tuntuu.
P.S. marraskuussa 2012 tämä kirja sattui silmään kirjaston poistohyllyssä. Ei syyttä.
Taas hyvä Vargas
Vargasin henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, hyvin kuvattuja ja dialogi loistavaa. Ympäristö ja elämäntapa on jotenkin niin kovin ranskalainen - sanoo hän, joka ei tunne Ranskaa muuta kuin kliseistä - tai kirjoista.
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Merkillinen kirja - ja taas löytö
13. HEINÄKUUTA 2009
David Mitchellin Pilvikartasto vie lukijan ihmeelliselle matkalle vuosisatojen läpi. Päiväkirja, jota amerikkalainen notaari pitää Tyynenmeren matkallaan 1800-luvulla; kirjeet, joita englantilainen nuorimies kirjoittaa ystävälleen Belgiassa 1930-luvun alussa; kertomus innokkaasta lehtinaisesta 1970-luvun USA:ssa; brittiläisen kustantajan hurja pakomatka 2000-luvun taitteen Englannissa; kuulustelu, jolla selvitetään tulevaisuuden tarjoilijakloonin elämää; erään Zacharyn elämäkerta maailmantuhon jälkeiseltä Havaijilta.
Jo "ensimmäisellä kierroksella" nämä tarinat nivoutuvat toisiinsa, ja vielä enemmän, kun palataan käänteisessä järjestyksessä loppua kohti takaisin Tyynenmeren purjehdukselle. Viimeisillä sivuilla tulee myös selkeästi ilmi yksi tarinan totuuksista amerikkalaisnotaarin mietiskellessä, miten tästä maailmasta voi saada hyvän. Samat teemat ovat olleet esillä kaikkina aikoina ihmiskunnan historiassa ja tulevat ilmeisesti olemaan myös tulevaisuudessa.
Kirjan keskimmäinen osa, jossa Zachary kertoo elämäntarinaansa, on kirjoitettu niin ihmeellisellä kielellä, että sen lukeminen oli melkoisen vaivalloista. Sanoja oli muutettu, yhdistetty toisiinsa ja keksitty, ajoittain oli vaikea käsittää mistä oli kyse. Kaikki muutkin osat on kirjoitettu ajalle tyypillisellä kielellä, joten yksien kansien välissä on todella viisi erilaista maailmaa - vaikka kaikki lopulta samanlaisia.
Jo "ensimmäisellä kierroksella" nämä tarinat nivoutuvat toisiinsa, ja vielä enemmän, kun palataan käänteisessä järjestyksessä loppua kohti takaisin Tyynenmeren purjehdukselle. Viimeisillä sivuilla tulee myös selkeästi ilmi yksi tarinan totuuksista amerikkalaisnotaarin mietiskellessä, miten tästä maailmasta voi saada hyvän. Samat teemat ovat olleet esillä kaikkina aikoina ihmiskunnan historiassa ja tulevat ilmeisesti olemaan myös tulevaisuudessa.
Kirjan keskimmäinen osa, jossa Zachary kertoo elämäntarinaansa, on kirjoitettu niin ihmeellisellä kielellä, että sen lukeminen oli melkoisen vaivalloista. Sanoja oli muutettu, yhdistetty toisiinsa ja keksitty, ajoittain oli vaikea käsittää mistä oli kyse. Kaikki muutkin osat on kirjoitettu ajalle tyypillisellä kielellä, joten yksien kansien välissä on todella viisi erilaista maailmaa - vaikka kaikki lopulta samanlaisia.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Perusdekkari
Kirjan tapahtumat pyörivät huumeiden ja erään lastenkodin ympärillä, murhiakin tapahtuu. Kuitenkin aika tapahtumaköyhä tarina, joka etenee verkkaisesti ratkaisuunsa. Ei huono, mutta ei mikään helmikään.
lauantai 11. heinäkuuta 2009
Niks - ei mitään
Normaalia elämää sisältää parikymmentä muutaman sivun novellia. Keskenään niillä ei käsittääkseni ole mitään tekemistä, vaikka ne on jaoteltukin alaotsikoiden alle - jotka nekään eivät kerro minulle mitään. Sinänsä juttuja oli mukava lukea, mutta teksti kulkee päätymättä mihinkään.
Hyvää SaPo-laatua
Tutkimuskohteena on pian vanheneva murha, jota Wiik alkaa tutkia eräänlaisena palveluksena entiselle kollegalleen. Samaan aikaan tapahtuu myös toisaalla, kun adoptoitu tyttö alkaa etsiä oikeita vanhempiaan. Viime hetkillä asiat ratkeavat, vaikka ei välttämättä Wiikin toivomalla tavalla.
Leo Tolstoin viimeinen vuosi
11. HEINÄKUUTA 2009
Jay Parinin Viimeinen asema: Romaani Leo Tolstoin viimeisestä vuodesta on kaikin puolin hyvä kirja. Se perustuu Tolstoin itsensä, hänen perheensä ja läheistensä päiväkirjamerkintöihin ja kirjeisiin. Mielenkiintoista on, että tyyli muistuttaa niin kovasti venäläistä kirjallisuutta, on vaikea uskoa että kirjoittaja onkin nykypäivän amerikkalainen. Tähän tietysti vaikuttaa se, että mukana on suoraan alkuperäisiäkin tekstejä mm. Tolstoilta itseltään.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Ei selvinnyt tästä(kään)
Tarinat olivat hyvin erilaisia, parhaana jäi mieleen Hannu Luntialan Kun sauna menee haaleaksi - sen suomalaisemmaksi ei tunnelma voi tulla. Antti Nylénin Merkintöjä ja kysymyksiä tuntemattomasta on taas aivan käsittämätöntä potaskaa, anteeksi vain... Matti Röngän Suojelija ehkä sympaattisin novelleista.
Muita kirjoittajia ovat Joel Haahtela, Juha Hurme, Joonas Konstig, Tomi Kontio, Riku Korhonen, Markku Pääskynen, Hannu Raittila, Esa Sariola, Jussi Siirilä, Jussi Valtonen ja Paavo Westerberg.
Outo juttu
10. HEINÄKUUTA 2009
Niall Griffiths'in Rääpäle on outo kirja. Hyvä mutta outo. Kertojana on jälkeenjäänyt nuori mies, joka muuttaa koiransa kanssa kesäksi enonsa tilalle tämän vaimon itsemurhan jälkeen.
Kerronta on täysin omalaatuista, pojan päässä pyörii kummia asioita, eniten silloin kun hän saa kaatumatautikohtauksen, mutta muulloinkin.
Vaikka lähtökohta elämään ja monet tapahtumat ovat kaikkea muuta kuin hyviä, poika löytää lopulta onnensa.
Kerronta on täysin omalaatuista, pojan päässä pyörii kummia asioita, eniten silloin kun hän saa kaatumatautikohtauksen, mutta muulloinkin.
Vaikka lähtökohta elämään ja monet tapahtumat ovat kaikkea muuta kuin hyviä, poika löytää lopulta onnensa.
Kovaa peliä Washingtonissa
10. HEINÄKUUTA 2009
David Baldaccin kirjassa Pelurit olisi ollut aineksia pariin muuhunkin kirjaan, niin monta juonta tähän yhteen oli punottu. Ja varmaan jatkoa seuraa, koska yksi juonista jäi pahoin kesken.
Välillä puuduttavankin monimutkainen tarina on kyllä hyvin kirjoitettu, ja tämä "Kameliklubi" oli yllättävä kokoonpano ratkomaan näinkin isoja asioita, tyypit olivat melko omalaatuisia, kukin tavallaan.
Olen aikaisemmin lukenut yhden Baldaccin hollanniksi (siitä en tykännyt) ja omassa kirjastossa näyttää olevan vielä yksi lukematon. Saatanpa lukea sen joskus vuorollaan, mutta lempikirjailijaksi tästä ei ole.
Välillä puuduttavankin monimutkainen tarina on kyllä hyvin kirjoitettu, ja tämä "Kameliklubi" oli yllättävä kokoonpano ratkomaan näinkin isoja asioita, tyypit olivat melko omalaatuisia, kukin tavallaan.
Olen aikaisemmin lukenut yhden Baldaccin hollanniksi (siitä en tykännyt) ja omassa kirjastossa näyttää olevan vielä yksi lukematon. Saatanpa lukea sen joskus vuorollaan, mutta lempikirjailijaksi tästä ei ole.
torstai 9. heinäkuuta 2009
Loistava!
Henkilöt on kuvattu hienosti ja he ovat oikeastaan kaikki (Johnnie Walkeria lukuunottamatta) miellyttäviä tuttavuuksia. Dialogi on aina hyvää, joskus hykerryttävän hauskaa, joskus kovin vakavaa ja syvällistä.
Kaiken kaikkiaan aika lailla täydellinen kirja.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Hieno lapsuuskuvaus
Päähenkilö on 11-vuotias Romek, joka yrittää kaikkensa jotta perhe vaurastuisi, koska Romek ottaa syyn köyhtymisestä omille niskoilleen.
Pojan mielikuvitus lentää, ja välillä hän onnistuukin pyrkimyksissään, mutta elämä menee taas nopeasti alamäkeä. Romek ei lannistu, vaan aina on edessä uusi alku ja uudet ideat.
Todella hieno kirja, josta jäi hyvä olo.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Ei ymmärrä...
Ruotsalaistrilleri
7. HEINÄKUUTA 2009
Kyllä ne vaan ruotsalaiset osaa tämän jännärien kirjoittamisen. Ensin arvelutti, kun kannessa mainittiin kirjan olevan poliittinen trilleri, niistä kun en kauheasti perusta, mutta tämä Thomas Bodströmin Pakenija oli paljon muutakin, vaikka politiikkaa taustalla pelattiinkin.
Kirjoittaja on itse ollut poliitikko ja jopa oikeusministeri, joten hän tiennee mistä kirjoittaa. Kirjan oikeusministeristä en menisi niin takuuseen...
Henkilöt ehtivät tulla tutuiksi, kerronta oli mukavasti etenevää ja loppua kohti jännitys tietenkin tiivistyi. Ihan jees, tämä kirja.
Kirjoittaja on itse ollut poliitikko ja jopa oikeusministeri, joten hän tiennee mistä kirjoittaa. Kirjan oikeusministeristä en menisi niin takuuseen...
Henkilöt ehtivät tulla tutuiksi, kerronta oli mukavasti etenevää ja loppua kohti jännitys tietenkin tiivistyi. Ihan jees, tämä kirja.
maanantai 6. heinäkuuta 2009
Välipaloja
Jason Goodwinin Käärmekivi osoittautui lähinnä ajan haaskaukseksi, haukotuttava kirja. Syynä oli ehkä minulle kirjoistakin ennestään outo ympäristö ja kulttuuri, 1838-luvun Istanbul. Päähenkilönä rikostutkimusta tekemässä eunukki (!) nimeltä Yashim Togalu. Että hohhoijaa....
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Sunnuntaikirja
Kaksi vuotta sitten lukemani Tuulen varjo pomppasi kerralla parhaiden koskaan lukemieni kirjojen joukkoon, sinne aivan kärkipäähän. Muistan vieläkin sen uskomattoman onnen tunteen, jonka koin sulkiessani kirjan viimeisen sivun jälkeen. Tuntui että koko maailma muuttui kerralla paremmaksi - jos joku voi kirjoittaa tuollaisen kirjan, maailman on pakko olla hyvä paikka, ja tuntui etuoikeudelta että olin saanut lukea sen.
Siispä odotukset olivat todella korkeat aloittaessani Enkelipeliä. Ehkä vähän liiankin korkeat - eihän mikään voi olla täydellistä kahdesti. Aloitin hitaasti, maistelin joka sanaa ja lausetta, en halunnut menettää mitään tuosta nautinnosta. Alun jonkinlaisen vierastamisen tunteen jälkeen kirja alkoi palkita odotuksiani, mutta aivan eri tavalla kuin olin odottanut. Jos Tuulen varjo on päivä, tämä kirja on yö. Oli ensin vaikea hyväksyä, että nyt asiat eivät sujukaan hyvin ja onnellisesti, vaan synkkyys lisääntyy sivu sivulta. Mutta kun sen hyväksyi, kirjan joutuikin ahmimaan loppuun. Ja kannen sulkeuduttua saattoi taas huokaista - odotukset tulivat täytetyiksi.
Enkelipeli päättyi siihen, mistä Tuulen varjo alkaa, Daniel Sempere on silloin pieni poika. Zafónilta on luvassa vielä kaksi kirjaa tähän "sarjaan". Toivoa sopii, että seuraava ilmestyisi nopeasti!
lauantai 4. heinäkuuta 2009
Ensimmäinen löytö
Jos en inhoaisi sanaa "hulvaton", voisin käyttää sitä tästä kirjasta. Mieleen tulivat Arto Paasilinnan tyyli, paikoin myös Jari Tervon.
Keskisuomalainen oli päättänyt tämän kirjan arvostelun seuraavasti: "Romaani on vakava kannanotto todelliseen ongelmaan. Yksinäisyys, internet ja kuvankäsittely voi olla paha yhtälö ihmisen mielenterveyden kannalta." Hmm... yksinäisyys ja liika internet saattavat myös minun mielestäni olla henkisesti epäterveellisiä, mutta kuvankäsittely? No, ehkä sekin, jos mennään tämän kirjan mittasuhteisiin.
P.S. Ettei menisi pelkästään lukemiseksi
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Mitähän tästä nyt sanoisi...
Ei silti, juoni oli sen verran moninainen, että ei aika pitkäksi tullut, vaikka joissakin kohdissa kyllä huvitti se paatos, jolla asioita joskus kuvattiin. Kaikki oli ah, niin ihanaa tai voih, niin järkyttävää. Toivon todella, ettei kirjapinoon ole eksynyt toista tämän lajityypin edustajaa.
Vakantieklusjes eli lomahommia
Joskus (harvoin) minuunkin iskee valtava into TEHDÄ jotain, niin että saan jotain näkyvää aikaan. Tänä aamuna olin varautunut kylmään päivään, jonka ajattelin käyttää sisällä siivoamiseen. Ajattelin että voisi tehdä ne pääsiäi... siis juhannussiivot vihdoin, viedä matot pois kesäksi jne. - mielellään ennen syksyä siis. Mutta kuinka ollakaan, aurinko paistoi terassille tosi lämpimästi, vaikka varjossa olikin vilpoista pohjoistuulen ansiosta.
Niinpä sitten päätin vihdoin käydä tämän ongelman kimppuun:

Talon päädyssä, ensimmäisenä silmissä pihaan tullessa, on pitkään ollut erinäistä sekalaista puutavaraa. Mm. viime joulun joulukuusi, syreenistä leikattuja kuivia oksia, sekä vielä myös muutama paksu metrinen pätkä muinoin hävitetystä vuorimännystä. Lisäksi virttynyt mäntypöydän kansi sekä muuta lautatavaraa.
Poltin tiilisessä pihagrillissä kaikki oksat, jotka sain käsin katkottua, loput sahasin saunapuiksi. Polttelin niitä pikkuhiljaa samalla kun sahasin, ajattelin että ne ehkä haisevat palaessaan niin pahalle, ettei saunaan ole kiva mennä, mutta saunasta tuli tosi hyvä. Ja talon pääty näyttää nyt tältä:

Pääsin pitkästä aikaa leikkaamaan sieltä ruohonkin.
Takapihan puolikin siistiytyi aika lailla:

Olisin kyllä odottanut että hakattua ja sahattua puuta olisi tullut enemmänkin, mutta kaikki on tuossa etummaisessa rivissä polttopuita, lisäksi se reilu korillinen, jonka jo poltin saunassa.
Bonuksena päivän urakasta sain hyvän mielen lisäksi laatikollisen ihanalta tuoksuvaa tervaspuuta:

Toinen hakkuupölkyistä oli haljennut ja pilkoin loputkin. Pölkky taitaa alunperin olla peräisin Rovaniemeltä. Siinä on kyllä sytykettä pitkäksi aikaa. Lupasin päivän synttärisankarillekin siitä jonkun kalikan vietäväksi seuraavalla käynnillä
Lopputuloksena päivästä on särkevä kroppa mutta ah niin autuas olo saunan jälkeen. Ja väittäisinpä melkein, että tämä oli tähän mennessä kesän kuumin päivä!
Niinpä sitten päätin vihdoin käydä tämän ongelman kimppuun:
Talon päädyssä, ensimmäisenä silmissä pihaan tullessa, on pitkään ollut erinäistä sekalaista puutavaraa. Mm. viime joulun joulukuusi, syreenistä leikattuja kuivia oksia, sekä vielä myös muutama paksu metrinen pätkä muinoin hävitetystä vuorimännystä. Lisäksi virttynyt mäntypöydän kansi sekä muuta lautatavaraa.
Poltin tiilisessä pihagrillissä kaikki oksat, jotka sain käsin katkottua, loput sahasin saunapuiksi. Polttelin niitä pikkuhiljaa samalla kun sahasin, ajattelin että ne ehkä haisevat palaessaan niin pahalle, ettei saunaan ole kiva mennä, mutta saunasta tuli tosi hyvä. Ja talon pääty näyttää nyt tältä:
Pääsin pitkästä aikaa leikkaamaan sieltä ruohonkin.
Takapihan puolikin siistiytyi aika lailla:
Olisin kyllä odottanut että hakattua ja sahattua puuta olisi tullut enemmänkin, mutta kaikki on tuossa etummaisessa rivissä polttopuita, lisäksi se reilu korillinen, jonka jo poltin saunassa.
Bonuksena päivän urakasta sain hyvän mielen lisäksi laatikollisen ihanalta tuoksuvaa tervaspuuta:
Toinen hakkuupölkyistä oli haljennut ja pilkoin loputkin. Pölkky taitaa alunperin olla peräisin Rovaniemeltä. Siinä on kyllä sytykettä pitkäksi aikaa. Lupasin päivän synttärisankarillekin siitä jonkun kalikan vietäväksi seuraavalla käynnillä
Lopputuloksena päivästä on särkevä kroppa mutta ah niin autuas olo saunan jälkeen. Ja väittäisinpä melkein, että tämä oli tähän mennessä kesän kuumin päivä!
torstai 2. heinäkuuta 2009
Synkkääkin synkempää
Tarinassa isä ja nuori poika vaeltavat kuolleessa, palaneessa maailmassa. Mitään ei ole jäljellä, vain tuhkaa ja raunoita. Samanlaisia vaeltavia ihmisiä näkyy vielä joskus, mutta keneenkään ei voi luottaa. Inhimillisyys on lähes kokonaan hävinnyt, sitä on enää isän ja pojan suhteessa ja pojan suhtautumisessa heidän tapaamiinsa muihin ihmisiin.
Tämän luettuaan voi oikeastaan vain toivoa, että jos tällainen tuho joskus maailman kohtaa, ei jäljelle jäisi enää ketään. Vai voisiko toivo kuitenkin säilyä, vaikka mitään muuta ei enää olisikaan?
Voi nyyh...
TORSTAI, 2. HEINÄKUUTA 2009
Kirjan pariskunnan Claren ja Henryn elämät nivoutuvat toisiinsa siitä lähtien kun Clare on kuusivuotias. Henry sattui silloin olemaan 36-vuotias. Hän on aikamatkailija, joka siirtyy ajassa eteen- ja taaksepäin satunnaisesti. Clare elää elämänsä normaalissa aikajatkumossa odottaen Henryä. Joskus odotus kestää viisi minuuttia, joskus kaksi vuotta.
Silmiini sattui netissä jonkun lukupiirin arviointi tästä kirjasta. Eräs - ehkä vähän kyyninen - arvostelija sanoi: "Minua kyllä hieman rasittaa se, että aina se on nainen, joka saa uskollisena odottaa, kun mies poukkoilee eri puolilla maailmaa tai tässä tapauksessa aikaa." Nii-in.... niin se on. Mutta toisaalta - joskus kannattaa odottaa.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2009
Upea sarja
Sarja kokonaisuudessaan on uskomaton saavutus: 6567 sivua mukaansatempaavaa tekstiä, jonka ote ei hellitä missään vaiheessa. Historiallisten tapahtumien keskipisteessä ovat Claire ja Jamie, ihana pari, joiden rakkaus "pysyy ja paranoo" värikkään kohtalon pyörteissä. Myönnettävä on, että tässä tapauksessa sorruin romanttiseen tarinaan ja nautin joka sivusta. Ikävä tulee näitä ihmisiä, ei voi mitään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)