David Mitchellin Pilvikartasto vie lukijan ihmeelliselle matkalle vuosisatojen läpi. Päiväkirja, jota amerikkalainen notaari pitää Tyynenmeren matkallaan 1800-luvulla; kirjeet, joita englantilainen nuorimies kirjoittaa ystävälleen Belgiassa 1930-luvun alussa; kertomus innokkaasta lehtinaisesta 1970-luvun USA:ssa; brittiläisen kustantajan hurja pakomatka 2000-luvun taitteen Englannissa; kuulustelu, jolla selvitetään tulevaisuuden tarjoilijakloonin elämää; erään Zacharyn elämäkerta maailmantuhon jälkeiseltä Havaijilta. Jo "ensimmäisellä kierroksella" nämä tarinat nivoutuvat toisiinsa, ja vielä enemmän, kun palataan käänteisessä järjestyksessä loppua kohti takaisin Tyynenmeren purjehdukselle. Viimeisillä sivuilla tulee myös selkeästi ilmi yksi tarinan totuuksista amerikkalaisnotaarin mietiskellessä, miten tästä maailmasta voi saada hyvän. Samat teemat ovat olleet esillä kaikkina aikoina ihmiskunnan historiassa ja tulevat ilmeisesti olemaan myös tulevaisuudessa.
Kirjan keskimmäinen osa, jossa Zachary kertoo elämäntarinaansa, on kirjoitettu niin ihmeellisellä kielellä, että sen lukeminen oli melkoisen vaivalloista. Sanoja oli muutettu, yhdistetty toisiinsa ja keksitty, ajoittain oli vaikea käsittää mistä oli kyse. Kaikki muutkin osat on kirjoitettu ajalle tyypillisellä kielellä, joten yksien kansien välissä on todella viisi erilaista maailmaa - vaikka kaikki lopulta samanlaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti