Kurkistin aikaisempiin merkintöihin, ja tätä kuviota olin aloittanut näköjään joskus heinäkuun lopulla. No, muutamia sukkia toki olen tässä välissä saanut valmiiksi ja yhden pipon ja kaulurin.
Malli on Novitan kesä 2010 -lehdestä, lanka Luxus Cotton (ohjeessa Tennessee, pitäisi olla sama tiheys), ja koko on S/M eli pienin mitä oli. Kannattaa varmaan jatkossakin käyttää tätä lankaa, tarvii vähemmän silmukoita! Tosin käytössä nämä kyllä venyy ihan älyttömästi, vielä en ole pessyt sitä edellistä mutta se alkaa olla jo tunikamallia.
Lukeminen on viime aikoina jäänyt jokseenkin vähiin, tämänkin lukemiseen hurahti melko tovi. Noora toi tämän Joseph Gelinekin kirjan Kymmenes sinfonia minulle, koska arveli aiheen kiinnostavan. Koska luin kirjaa niin hitaassa tempossa (musiikkitermi aiheen mukaan!), en oikein ehtinyt lämmetä aiheelle.
Kyseessä on murhamysteeri, jonka lähtkökohta on mahdollisesti löytynyt Beethovenin kymmenes sinfonia. Päähenkilönä musiikin tutkija (kuten mysteereissä nykyään täytyy olla), jonka henkilökohtaista elämää tarinan edetessä myöskin käsitellään, tosin hyvin ohuesti.
Niinalle tehty vaaleanpunainen Luxux Cotton -huppari valmistui viimein eilen. Ensimmäinen versiohan oli tämä , jonka tein koon M mukaan. Tuli isompi. Uuden tein XS-.koossa, saaja ei ole vielä päässyt kokeilemaan, mutta paras olisi olla sopiva sillä kolmatta ei synny. Tällä langalla pienuus ei ainakaan ole ongelma, käytössä olen valitettavasti huomannut, että LC:sta tehdyt neuleet toimivat tyyliin "pidä kerran - pese", sillä lanka on niin venyväistä että pusero venyy käytettäessä tosi paljon.
30.9. Kuva saatiin otettua viime viikonloppuna. Vähän hassu on tuo yläosa, hupun alku on kovin leveä. Muutenkin tuntui, että tuo XS-koón ohje oli vähän huolimattomasti muunnettu, ei meinannut täsmätä kun M-koossa kaikki oli silmukan tarkkuudella.
Kun tämä valmistui, ajattelin että en hetkeen ota käsityötä käteen, muttan parin päivän päästä aloin jo kutomaan tätä uudestaan. Uudestaan siksi, että Luxus Cottonista saadun kokemuksen perusteella jo valmis kappale olisi ollut käytössä aivan liian suuri.
Eli ehkä tänne vielä tulee sisältöä lisättyä, ehkä vain vähän aikaisempaa hitaampaan tahtiin, ja hyvä niin.
Kun Rhonda Byrnen tytär aikoinaan antoi äidilleen luettavaksi erään kirjan, siitä syntyi maailmanlaajuinen miljoonabisnes nimeltä The Secret. Ehkä aivan niin suuria seuraamuksia ei tule aiheuttaumaan se, kun Noora antoi minulle eilen illalla luettavaksi kirjan Salakuunneltua, jonka tekijät ovat Heikki Karimaa, Anttoni Geisler, Lucas Geisler ja Tomas Valkama, mutta hetkellisesti se oli avain erään masennuskauden loppumiseen. Kun käyttämättä jääneet naurulihakset saavat töitä syystä tai toisesta, alkaa kaikki muukin näyttää paremmalta.
Kirja perustuu blogiin http://www.salakuunneltua.fi/, jossa ihmiset voivat julkaista sattumalta kuulemiaan keskusteluja. Siellä tulee ehkä jatkossa vierailtua, jos hyvän mielen ylläpitäminen kerran on näin helppoa!
Steven Hallin kirjaa Haiteksti ei ole kovin helppoa sijoittaa mihinkään tyylilajiin. Se on tietenkin ihan älytön tarina, mutta sen lisäksi hyvä kirja, jonka haluaa lukea loppuun tietääkseen, miten tämä hullutus päättyy - vaikka se jossain vaiheessa onkin alkanut tuntua aivan todelliselta ja mahdolliselta.
Käsitteellinen hai, joka syö ihmisten muistoja, ei onneksi aiheuta yöunien menetystä, sen verran kaukainen idea toki on.
Novita Luxus Cottonia kului 550 g tähän Novitan kesä 2010 -lehden mukailtuun malliin. Pitsikuvio on toisesta mallista ja pääntien tein vähän kapeammaksi kuin ohjeessa. Koko on vähän pienempi kuin L.
Muriel Barberyn Siilin eleganssi on juuri niin hyvä kuin on kerrottukin. Aina kun aloittaa lukemaan kirjaa, jota on pelkästään ylistetty, on hieman epäilevä olo - aivan kuin ei haluaisi myöntää olevansa samaa mieltä kuin miljoona muuta lukijaa. Tätä kirjaa lukiessa tuo epäilys säilyikin jonkin aikaa, sillä kirja tuntui ajoittain vain oudolta filosofiselta snobbailulta, josta jokaisen ilmeisesti täytyy sanoa pitävänsä, vaikkei ymmärtäisi siitä mitään. Mutta pian tämä unohtui, tarina alkoi elää ja lukija katosi sen maailmaan.
Kirjassa oli paljon minulle läheisiä elementtejä: lukeminen, elokuvat, musiikki, oikeakielisyys ja kissat! Oudoimpana pidin itse asiassa kirjan taustana olevaa suurta eroa yhteiskuntaluokkien välillä, joka Ranskassa tämän mukaan vallitsee. Kai sitä on joka puolella, mutta täällä Suomessa se ei ole niin selvää - ainakaan vielä. Valitettavasti eriarvoisuuden kasvamisen myötä joskus näyttää että siihen suuntaan ollaan taas menossa.
Minun mittapuullani mitattuna kirja on todella hyvä, jos se jossain vaiheessa antaa "pakahduttavan" voimakkaan tunteen, ja tämä kirja teki sen. Tuo tunne voi olla iloinen tai surullinen, onnellinen tai onneton, tässä tapauksessa vähän näitä kaikkia.
Vielä Libran tiivistelmä kirjasta: "Renée Michel on pariisilaisen hienostokerrostalon portinvartija. Hän on lyhyt ja pyylevä leskinainen, joka pyrkii olemaan kuin ei olisikaan. Renée vastaa niin hyvin yleistä mielikuvaa rehellisestä mutta tyhmästä portinvartijasta, ettei kukaan osaa aavistaakaan hänen olevan tosiasiassa talon koppavia asukkaita sivistyneempi.
Useita kerroksia ylempänä asuu Paloma Josse, kaksitoistavuotias omiin oloihinsa vetäytynyt pohdiskelija. Paloma on nuoresta iästään huolimatta tajunnut kirkkaasti, millaiseen tyhjänpäiväiseen porvarilliseen kalamaljaan hänkin väistämättä päätyy. Paloma ei kohtaloonsa alistu vaan tekee päätöksen: tämän kouluvuoden lopussa, kolmetoistavuotissyntymäpäivänään, hän tekee itsemurhan.
Kummankin erakon elämä muuttuu, kun taloon muuttaa japanilainen herra Kakuro Ozu. Hän näkee heti, että siilin piikkien alla piilee jotain ainutlaatuista ja kaunista."
Peter Lovesey on uusi dekkarituttavuus, eikä lainkaan huono. Taisin hankkia tämän Dynamiittia, dynamiittia ja yhden toisen tämän vuotisesta kirjaston poistomyynnistä.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1974, mutta tapahtumat sijoittuvat vuoden 1884 Lontooseen. Dynamiittiliiga räjäyttelee julkisia rakennuksia ja komisario Gribb joutuu mukaan tapahtumiin ja soluttautumaan rikollisjoukkoon.
Hyvin kirjoitettu, sopivan nopeasti etenevä tarina, jossa vielä tiukka loppu - kunnon dekkari siis.
En ole tainnut vielä oikein huonoa Agatha Christien kirjaa lukea, eikä Golfkentän murhakaan ole sellainen vaan taattua Christietä, jossa Hercule Poirot on terävimmillään.
Aika mutkallinen juttu onkin, ja loppuratkaisu jälleen kerran täysin yllättävä.
Yllättävää on myös se, että kapteeni Hastings vihdoinkin löytää rakkauden. Muista Christien kirjoista en ole tästä naisesta lukenut, joten ehkä sekin lemmentarina jäi vain yhteen kertomukseen.
Kuvissa terassin "uloskäynti" ennen ja jälkeen trimmauksen. Leikoin pois tielle tunkevia juhannusruusun oksia yms. ylimääräistä.
Merkittäköön tässä samalla aikakirjoihin myös että siivosin tänään auton sisältä. Se on huomionarvoinen seikka siksi, että Pololle en ole sitä vielä aikaisemmin tehnyt... autopolo... Nyt keittelen pesupähkinäliuosta, aion sillä pestä auton ulkoa sitten kun aurinko siirtyy ja suo vähän varjoa talon päähän.
Hassua, kuinka samankaltaisia kirjoja sattuu peräkkäin, vaikka valintaperuste on tuo nimen mukainen aakkosjärjestys. Nyt oli vuorossa Shikibu Murasakin Japanissa 1000-luvulla kirjoittama Genjin tarina 1, Kirsikankukkajuhla.
Jos oli Gösta Berlingin elämä seikkailua, sitä oli myös tämän kirjan päähenkilön Genjin elämä, tosin etuliitteellä nais-. Tämän "sädehtivän kauniin" (kuten Berlingkin) korkea-arvoisen miehen elämän täyttivät yöjuoksut ja täydellisen vaimon etsintä, vaikka kotona jo oli yksi. Mutta 1000-luvun Kiotossa tämä oli luonnollista. Jopa niin, että ellei täydellistä vaimoa näyttänyt löytyvän, saattoi aina adoptoida nätin tytön ja muokata hänet mieleisekseen.
Tämä tarina on kuitenkin hyvin merkityksellinen, koska se on maailman ensimmäinen suurromaani ja Japanissa yhä hyvin arvostettu. Vielä merkittävämmäksi sen mielestäni tekee se, että kirjoittaja on nainen, keisarinnan kamarirouva joka "kirjoitteli" muiden hovinaisten ratoksi.
Onhan se maailma tuhannessa vuodessa muuttunut. Silloin tunteita (ja niitä riitti!) kuvailivat niin miehet kuin naisetkin runomuodossa, ja Kai Niemisen suomentamat tankarunot tekstin lomassa ovatkin kirjan parasta antia. Merkitystä oli myös kirjepaperin laadulla ja värillä, musteen paksuudella ja tietenkin käsialalla, joka kertoi kirjoittajastaan kaiken oleellisen.
Gösta Berlingin taru on Selma Lägerlöfin esikoisteos, se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891. Suomenkielisen käännöksen on tehnyt Joel Lehtonen.
Enpä ole aiemmin lukenut mitään tällaista, myönnettävä on että useamman kerran olin lopettaa tuskastuneena kesken. Tämä Gösta Berling oli varsinainen ihmemies, josta tarinoita riittää! En oikein tiedä mikä tässä on ideana, kuvittelisin että tähän on koottu kaikki mahdolliset ruotsalaiset kansantarinat käyttäen toistuvasti samoja henkilöitä, jotta syntyi jonkinlainen jatkuvuus.
Lukuvuorossa ollut Lars Ardeliuksen Gösta Berglundin taru vaikutti alkuun todella tylsältä, mutta muuttuikin yllättäen melko mielenkiintoiseksi. Se kertoo ruotsalaisen tehtaanjohtajan ja tehtaan työväen elämästä 1920-luvulta 1970-luvulle.
Ruotsalaiset kirjat tuntuvat olevan yleensäkin aina jonkin verran yhteiskunnallisia, olipa aihe mikä hyvänsä, ja tässä kirjassa se nimenomaan on aiheena. Kuitenkin pääosassa ovat ihmiset, johtajat ja työläiset, vaikka välillä teksti on suoraa tilastoa aikakaudelta. Tilastotkin tässä olivat mielenkiintoisia, kyllä niistä selviää ajan luonne.
Koska omien kirjojen lukeminen etenee nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, seuraavana vuorossa onkin Gösta Berlingin taru.
Kaikista loistavista Fred Vargasin kirjoista tämä Jalattomat, elottomat on ehkä tähän mennessä paras.
Päähenkilönä tässä on jälleen ihanan originelli komisario Adamsberg. Vargas osaa tehdä kaikista henkilöhahmoistaan mielenkiintoisia ja persoonallisia, jokaisessa on jotakin "omituista", mutta ketäpä normaalius kiinnostaakaan.
Tapahtumatkin ovat tietenkin erikoisia. Välillä epäillään, ollaanko jahtaamassa vampyyria - vai jahtaako joku muu vampyyria?
Tämä on vasta seitsemäs Vargasilta suomennettu kirja, ja ainakin kaksi Adamsberg-kirjaakin on vielä suomentamatta.
Ihastuin kovasti Novitan Luxus Cotton lankaan, josta on meneillään Niinalle vaaleanpunainen huppari. Langasta on valtavan mukava kutoa ja se on sileytensä vuoksi erittäin sopiva pitsineuleisiin.
Lauantaisella Ylivieskan reissulla löysin Citymarketista lankaa tarjoushintaan 2,05 € / kerä. Mikä parasta, tosi kauniin haalean vedenväristä löytyi 900 grammaa, beigeä 700 g. Kummastakin pitäisi syntymän pitsineule.
Olen lukenut John Irvingin Garpin maailman aikaisemminkin, mutta en muistanut kuinka hyvä se olikaan. Irving kirjoittaa upeasti ja suomentaja Kristiina Rikman täydentää työn.
Kirja on kuin elämä kaikkine iloineen ja suruineen, välillä vedet silmiin tuo nauru, välillä suru.
Onneksi Irving on tuottelias kirjailija, joten tätä herkkua on vielä jäljellä.
Greta Garbon elämäkerran kirjoittaja on Antoni Gronowicz, mutta kirja on kirjoitettu minä-muodossa, kertojana on Garbo itse.
Kaikki elämäkerrat (niin kuin elämätkin) ovat mielenkiintoisia, eikä tämä tee poikkeusta. Garbo oli omasta halustaan ja suunnitelmastaan johtuen aina arvoituksellinen ja salaperäinen henkilö, niin näyttelijävuosinaan kuin varsinkin niiden jälkeen.
Sofi Oksasen kirjassa Puhdistus ei ole mitään muuta helppoa kuin luettavuus, sisällössä ei ole mitään helppoa tai keveää. Aihe oli minulle ennestään melko outo, ja tarina ehkä siksi niin järkyttävä. Kuten aina kun historian tapahtumat tuodaan yksilöiden tasolle, vaikutus on paljon voimakkaampi kuin pelkän historian lukeminen.
Tämä kirja on todella kehunsa ansainnut. Lisäksi mainittakoon, että kansikuva on mielestäni jotenkin ihana.
Jälleen lainaus kirjaston tietokannasta; "Vuoden 1284 talvi on hirvittävän kylmä. "Pirun pakkaset" piinaavat Etelä-Ranskassa sijaitsevaa Draguanin hiippakuntaa, johon kuuluu kaksitoista kylää. Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun huomataan, että kyliä onkin kolmetoista. Kolmastoista kylä on ollut vuosikaudet unohduksissa ja oman onnensa nojassa. Se on monen päivämatkan päässä lähimmästä asutuksesta, ja sitä ympäröi suoalue, jolla huhutaan olevan ruttoa.
Kylän seurakunnassa ei ole aikoihin ollut pappia, mutta nyt Pariisista saapuu vastavalmistunut hengenmies, erikoislaatuinen nuorukainen nimeltään Henno Gui. Muukalainen otetaan epäluuloisesti vastaan, koska paikkakunnan ihmiset ovat peloissaan ja liikkeellä on villejä huhuja. Pian alkaa vaikuttaa siltä, että unohdettu kylä herättää omituisen suurta kiinnostusta katolisen kirkon korkeissa virkamiehissä aina Vatikaania myöten."
Romain Sardoun Kolmastoista kylä on erittäin hyvin kirjoitettu historiallinen romaani, mutta varmaan oman keskittymiskyvyn puutteesta johtuen jotenkin sekava. Silti ei mitenkään huono, tältä kirjailijalta voisi lukea lisääkin.
Loma alkoi ja ensi töikseni aloin järjestelemään oloja kotona sen mukaiseksi.
Tämän virityksen rakennettuani toivon vain, ettei kesästä tule kovin sateinen. Parin patjan, vuodevaatteiden ja harson roudaaminen toistuvasti sateensuojaan saattaa käydä työlääksi.
Tarkoitus olisi nukkua tässä öitä, vaikka sellaisia olosuhteita ei kesään kovin usein mahdu, yöt ovat vieläkin melko kylmiä. Mutta passaahan tässä päikkäritkin ottaa, ainakin ennen kuin aurinko kääntyy porottamaan tälle seinälle.
P.S. 17.10.2012. Alkuperäisessä bloggauksessa oli pari kuvaa, nyt kun hain niitä uudestaan, en enää tietenkään voinut olla varma mitä ne olivat, siispä pari lisää ainakin.
Alekorista ostettu Novita Cocos osoittautui mukavaksi langaksi neuloa, vaikka joukossa olleet kiiltolangat ovatkin vähän teräviä. Malli on Novitan Kevät 2006 -lehdestä ja alunperin Malibulle. Lankaa kului 500 g ja jäi saman verran, suunnittelen tekeväni siitä vielä yksinkertaisen lyhythihaisen paidan. Sitä ennen kuitenkin aloitin tekemään Niinalle Luxus Cottonista palmikkohupparia.
Viikonloppuna kun oli enemmän väkeä, rohkaistuin kokeilemaan Aulin keittoreseptiä edellisviikonloppuna poimituille ja Aulin käsittelemille korvasienille. Erinäisistä ennakkoluuloista huolimatta keitto maistui enemmän kuin hyvin kaikille syöjille ja kelpasi useammallekin seuraavan päivän lounasruoaksi. Toinen pussi sieniä on vielä pakkasessa, kunhan vain raaskisi ne sieltä joskus käyttää.
Säikähdin aamulla ylösnoustessa (tukan väri ei johdu siitä!), kun huomasin, että kamera oli jäänyt terassin pöydälle ja yöllä satoi. Aamulla se oli kyllä kuiva, mutta piti testata vieläkö toimii, ja onneksi kyllä.
Tukan väri taas johtuu väripurkista. Noora ehdotti harmaampaa vaaleata, mutta minä halusin kullanvaaleata. Ja sitä saa mitä tilaa. Ja kyllähän tuo menee, ainakin onnistui tasainen värjäys. Kesätukka on sitten siinä!
Testailen vielä tätä kuvien tuomista Picasasta. Sieltä voi näköjään tuoda linkin, jossa näkyy kansion eka kuva ja josta pääsee Picasaan katsomaan koko kansion. Lisäksi voi tuoda diaesityksen. Kokeilen nyt, onnistunko tuomaan tähän molemmat.
Libra.se -tietokanta kertoo tästä Carita Forsgrenin kirjasta Auringon kehrä seuraavaa:
"Häikäisevä tarina Kemetin hallitsijasta ja pohjoisen näkijäheimon tyttärestä herättää eloon faraoiden Egyptin ja pronssikautisen Suomen.
Pohjoisen näkijäheimon tytär Päivänkehrä kaapataan lapsena orjapiiaksi got-kansan maille. Tie vie monien vaiheiden kautta kauas Kemetin maahan, nykyiseen Egyptiin. Maan hallitsijaksi on noussut itsevaltiaan isän ja juonittelevan äidin varjossa varttunut epävarma Akhenat'n eli Akhanjati, jolla on suuria teorioita jumaluudesta mutta kehno kosketus valtakuntansa arkeen. Hän on päättänyt kääntää maan suunnan kertaheitolla: pääkaupunki siirretään autiomaahan, ja lukuisia jumalia palvovan kansan on otettava jumalakseen aurinko.
Päivänkehrä on vuosia kestäneen matkansa aikana lakannut uskomasta näkemisen lahjaansa. Mutta eräänä päivänä hän osuu kuninkaallisen kulkueen tielle ja tulee vaistomaisesti pelastaneeksi hallitsijan kohtalokkaalta tapaturmalta. Aurinkoon tähyävän Akhanjatin ja pimeässä pohjoisessa kasvaneen Päivänkehrän kohtaamisella on kauaskantoiset seuraukset koko valtakunnalle."
No joo, tässähän se sisältö pääosin. Paitsi että mitään häikäisevää kirjassa ei ollut. Aihe on minulle yleensä ollut mieluinen, mutta tässä ei ollut mitään uutta eikä mitään mielenkiintoista. Tylsää. Luin kuitenkin läpi, koska kirja oli kuitenkin kirjoitettu niin, ettei mikään "hypännyt silmille", mutta useamman kerran kävi mielessä (hohhoijaa) että senkin ajan olisi voinut käyttää paremmin.
Kuvan värit ovat päin seiniä, kameran salama ei suostunut toimimaan, eikä harmaa sadesää anna tarpeeksi valoa.
Kyseessä on siis tämän uusi versio. Pusero on muuten oikein hyvä, mutta hihat olivat liian leveät ja lyhyet. Nyt siis kapeammat ja vähän pidemmät, lopputulos on oikein hyvä.
Ja mitähän sitten tekisi? Malibu-pätkiä on tuolin ympärillä sen verran, että ensin on siivottava, mutta pitäisihän sitä jotain uuttakin aloittaa. Yleensä tiedän jo edellisen työn puolivälissä, mikä on seuraava työ, nyt joutuu vähän miettimään.
Tämä oli ensin pusero, sitten jakku, ja nyt viimein taas pusero. Koko oli ensin XL, sitten M ja nyt mukautettu L, ja nyt tämä on viimein sopiva ja mukava.
Ohje on Novitan kevät 2006 -lehdestä, lanka Malibu.
Seuraavaksi on vuorossa vielä yksi Malibu-työ, tämän puseron hihojen korjaaminen. Teen niistä vähän pidemmät ja kapeammat, entiset on jo purettu. Ja juuri sopivasti alkaakin MM-jalkapallo-ottelu, sopiva tausta kutomiselle.
P.S. Tämän blogin linkit menevät sitten edelleen Vuodatuksen vastaaviin teksteihin. Niin kauan kuin Vuodatus pysyy jotenkin pystyssä, en aio alkaa muuttamaan.
En muista lukeneeni muita E.L.Doctorowin kirjoja aikaisemmin, mutta Gangsterin oppipoika ei varmasti jää viimeiseksi.
Aihe tuntui alkuun vieraalta ja kaukaiselta. Tarinan kertojana on viisitoistavuotias poika, joka asuu New Yorkin köyhälistöalueella ja haaveilee pääsystä tunnetun gangsterin alaiseksi. Haave toteutuu ja pojan elämä muuttuu.
Kerronnasta tuli vähän mieleen Sieppari ruispellossa. Poika kertoo tapahtumista rauhallisesti, vaikka tapahtumat joskus ovat kaikkea muuta. Kerronta vie kuitenkin alusta lähtien mukaansa. Toisaalta teki mieli lukea kerralla loppuun asti, toisaalta säästää nautintoa vähän pidemmäksi ajaksi - tämä on varma merkki loistavasta kirjasta.
Tänään aamulla paistoi aurinko, pääsin kuvaamaan täydessä kukassa olevaa omenapuuta kunnon valossa. Se kyllä näyttää luonnossa paljon kauniimmalta, tietenkin. Sitten alkoikin pilvistyä, välillä satoi oikein kunnolla, taisivat nuo kukatkin vähän kärsiä.
Tein toisen tiskirätin edelleen Tennesseestä, nyt vähän pienemmillä puikoilla.
Earl Derr Biggersin Charlie Chan -dekkarit ovat kestäneet hyvin aikaa. Tämäkin Avaimeton talo on julkaistu ensi kerran vuonna 1925, mutta on edelleen viihdyttävää lukemista, siinä on juuri sopivasti "vanhan hyvän ajan" patinaa. Voisi sanoa että tämä on hienostunut dekkari - tapahtuu murha, mutta tyylikkäästi.
Aulin innoittamana aloin minäkin kokeilla tiskirättien tehtailua. Tämä ensimmäinen on tehty Tennesseestä. Käytännössä en ole sitä vielä kokeillut, saattaa olla ettei tämä ehkä ole niin hyvä kuin bambulanka, joka on todella mukava käyttää.
Malli on vähän erilainen kuin Aulilla, sillä sitä mallia ei silloin saanut netistä auki. Tämä malli löytyi osoitteesta http://sew-funky.blogspot.com/2008/05/windmill-dishcloth.html Mallikertoja on kuusi.
Seuraavaksi ajattelin kuitenkin jatkaa Tennesseellä, voisi kokeilla vaikka parilla värillä.
Täytyy varmaan alkaa tarkistamaan omaa asennetta näihin tekeleisiin suhtautumisessa. Tämäkin oli (muka) varsinainen murheenkryyni alusta saakka. Liian iso, lanka ei riitä jne. Purkasinkin takakappaleen ja puolet etukappaleesta ja aloitin uudestaan, vaihdoin isommat puikot ja vähensin silmukoita, ajattelin että saan siten langan riittämään paremmin. Säästöä tuli siltä osin ehkä 40 g...
Kaiken kaikkiaan puseroon kului Novita Malibua 940 g, kun ohjeen mukaan sitä olisi pitänyt mennä n. 800 g. Ohje on Novitan Kevät 2006 -lehdestä.
Niin, puserostahan tuli sitten täydellinen, ja siitä saa Noora sen ristin seinään. Aikoi nimittäin tehdä sen sinä päivänä, kun olen kerrankin tyytyväinen johonkin valmiiseen työhön. Vielä tänään nimittäin ennen viimeisten saumojen ompelua löysin puserosta pelkästään moitittavaa.
Suosikkeihin kuuluu myös aivan samasta langasta aikaisemmin tekemäni malli. Siihenkin tosin harkitsen vielä hihojen muokkaamista, tein ne silloin "omasta päästä" noin lyhyet, ja ne voisivat olla vähän pidemmät ja kapeammat.
Niin ja vielä se, että kyllä tämä todellakin on minulle sopiva, vaikka näyttääkin tuossa kuvassa tosi solakalta. Neule on niin painavaa, että se valuu henkarissa tuollaiseksi.
Kun tajusin, etten olekaan koskaan lukenut Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa (ainoastaan katsonut siitä tehdyn tv-sarjan n. 18 kertaa), oli aika paikata aukko sivistyksessä. Kirja on (siis jopa ilman Colin Firthia) aivan lumoava, hauska ja viihdyttävä. Kertakaikkiaan klassikko siis, vaikka siihen ei minun vakuutteluani enää tarvitakaan.
Tuulen varjon ilmestymisen jälkeen markkinoille on tullut paljon samantyyppisiä romaaneja, Barcelona ja sen historia ovat tulleet muodikkaiksi.
Tässä Enrique Morielin kirjassa Ajattoman kaupungin varjot on hieman samanlainen tunnelma kuin Tuulen varjossa, mutta aivan samanlaista vaikutusta tämä ei saa aikaan (harva saa...). Barcelonan historiaa käsitellään keskiajalta nykyaikaan, ja hieman poikkeuksellisesti (tosin vallitsevan vampyyribuumin aikana ei yllättäen) kertojana keskiajalta nykyaikaan on yksi ja sama henkilö, joka on itse kokenut kaiken. Samaan aikaan nykyajassa nuori historioitsija seuraa oman sukunsa vaiheita kaupungin historiassa.
Kirjassa on myös uskonnollinen aspekti, onhan kyseessä vahvasti katolinen maa, jossa inkvisitio vaikutti yli 350 vuotta. Hyvän ja Pahan ikiaikainen taistelu saa mielenkiintoisen selityksen, joka maailman tapahtumien valossa ei valitettavasti vaikutakaan kovin epäuskottavalta.
On aina yhtä hienoa löytää kirja, joka on luettava yhtäjaksoisesti alusta loppuun, mahdollisimman vailla keskeytyksiä. Paolo Giordanon kirja Alkulukujen yksinäisyys vei mukanaan alusta lähtien. Tarina on surullinen, siinä ei juuri pilkahda toivoa paremmasta, mutta silti siinä on jotain erittäin kaunista, loppujen lopuksi myös paljon toivoa.
Poimin tämän kirjan Andrew Taylorin kirjasta Kirjat jotka muuttivat maailmaa. Italianjuutalaisen Primo Levin kertomus Tällainenko on ihminen Auschwitzin keskitysleiristä on erikoinen lajissaan. Siinä ei tunteilla, asiat ja tapahtumat kerrotaan ikään kuin ulkopuolelta, kuin ne eivät olisikaan tapahtuneeet itselle. Silti - tai ehkä juuri siksi - tapahtumat ovat järkyttävän todellisia, vaikka paikoitellen käsittämättömiä, mahdollisia vain noissa äärimmäisissä oloissa.
Luin aikaisemmin yhden Andrea Camillerin komisario Montalbano -dekkarin ja tykästyin sen verran, että kahmin kirjastosta kaikki muutkin hänen suomennetut kirjansa ja olen lukenut ne nyt putkeen. Harmi, että välistä puuttuu suomentamattomia kirjoja, sillä vaikka jokainen kirja onkin erillinen tarina, on mukana kuitenkin jonkinlainen jatkuvuus henkilöiden elämässä. Nämä nyt luetut ovat Viulun ääni, Veden muoto, Terrakottakoira, Eväsvoro ja Retki Tindariin. Osa tarinoista olivat tuttuja jo tv-sarjasta, mutta se ei haitannut lukemista.
