Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Vaikka takakannen kuvauksessa kerrotaan kirjan olevan murhamysteeri, murha tai sen mahdollisuus on kuitenkin vain pieni osa kertomusta. Se kulkee kyllä taustalla sekä henkilöiden menneisyydestä että nykyisyydestä kerrottaessa, mutta itse kuollut henkilö (murhattu, itsemurha?) jää ennen tapahtumaa vieraaksi eikä hänen kuvansa selkene kovin paljoa myöhemminkään.

Kirjan varhaisemmat tapahtumat sijoittuvat Kiinaan 80- ja 90-lukujen vaihteeseen, jolloin länsimaisuus on tulossa Kiinaankiin, mutta sikäläiset perinteet ovat edelleen vahvat. Toisaalta kuvataan nykyaikaa, joka taas eroaa meidän tuntemastamme elämästä melko vähän. Mutta silloin tai nykyään, Kiinassa tai täällä, ihmiset ovat samanlaisia, heidän ilonsa ja murheensa yhteneväiset.

Arm Knitting

Pitihän se tämäkin villitys eli käsivarsineulonta kokeilla. Novitan Pehmoa ei ollut saatavana, sen yhdestä kerästä pitäisi saada kaksinkertaisena vastaava huivi. Tämä lanka on Red Heartin Grande, ohje valmistajan sivulta. Tosin muutin sitä niin, että tein vain 10 silmukkaa 12 sijaan, sillä tavoin huivi riittää kahdesti kaulan ympäri. Ihan hauska tekniikka, erilaisilla ja moninkertaisella langoilla tällä voisi saada hyvinkin erinäköisiä huiveja aikaiseksi.

Hienoa kerrontaa

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Tämän kirjan valitsin rehellisesti sanottuna kannen perusteella. En edes vielä nähnyt, mistä kirjasta oli kyse, suunnistin vain kirjaston uutuushyllyssä olevaa kaunista kantta kohti.

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisia kirjoja on ollut tarkoitus lukea, ja nyt ne on luettava, niin vakuuttava oli tämä novellikokoelma (jossa kirjan nimestä huolimatta ei ole kertomusta nimeltä Piisamiturkki). Väisänen liikkuu täysin luontevasti eri kulttuureihin sijoittuvissa ympäristöissä aivan kuin olisi milloin syntyperäinen japanilainen, milloin ranskalainen. Näissäkin lienee omaelämäkerrallisia tarinoita, mutta on vaikea tietää, onko minä-muodossa oleva kertoja aina hän itse. Joka tapauksessa tässä meillä on varsinainen monilahjakkuus, upea kirjailija ja kuvataiteilija.

Vastaus pitkään odotukseen

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

Harper Leen ennen tätä ainoa romaani Kuin surmaisi satakielen on aina kuulunut mielessäni parhaiden kirjojen Top 10:iin, vähintäänkin. En kuitenkaan ole koskaan halunnut lukea sitä uudestaan, koska haluan säilyttää ensimmäisen kerran mielikuvan.

Tätä kirjailijan arkistosta löytynyttä jatko-osaa lukiessa mietin muutaman kerran, pitäisikö ensimmäinen kirja silti lukea ensin uudestaan, mutta luin silti tämän sellaisenaan. Tyyli on yhtä lämmin tässäkin, henkilöt mielenkiintoisia ja dialogi hauskaa. Kun sitten siirrytään vakaviin asioihin, vakavoituu lukijakin ja miettii, kuinka hyvin 50-luvun Alabamaan sijoittuva romaani voikaan kuvata rasismin olemusta ja sitä, että mitään ei ole opittu 60 vuodessa. Loppua kohti hämmennys kasvaa ja loppu yllättää - eikä kaikin puolin kovin iloisesti. Ehkä sittenkin kannattaisi lukea se ensimmäinen osa vielä... mutta toisaalta, ei elämässäkään voi palata takaisin lapsuuteen, me ja maailma meidän ympärillämme olemme mitä olemme nyt ja taaksepäin on turha haikailla.

Langat valmiina

Vaikka tänä vuonna kesä alkoi vasta elokuussa, on käsityöihmisellä ilmeisesti joku sisäinen kello, joka usuttaa siirtymään kesän keveistä virkkaustöistä lämpimämpiin ja värikkäämpiin "kunnon neuletöihin". Niinpä olen loppukesän aikana hankkinut lankoja valmiiksi odottamaan sitä hetkeä, kun vihdoin saan valmiiksi virkatun pitsipuseron. Näistä tosin vain yksi on villaneule, kaksi muuta puuvillaa ja sekoitelankaa.

  

Takki neulotaan Miamista ja Puro Batikista, ohje Novita Kesä 2015 -lehdestä. Mielenkiintoista oli huomata, että kun elokuussa lähtee hankkimaan lankoja kesän lehden ohjeisiin, niitä ei ole enää saatavana kaupassa eikä myöskään Novitan nettikaupassa, mutta onneksi Neulevakka pystyi palvelemaan tässä. Vähän turhan lyhyt on näiden lankojen ja värikarttojen kierto.

Keskimmäiseen olen varannut värin perusteella oranssisävyisen Puro Batikin. Tämä malli ei ensi näkemältä kiinnittänyt huomiota, mutta näin sen myöhemmin eräässä blogissa ja vaikutti mukavalta mallilta.

Nämä Nallen raitalangat tai mitkään muutkaan vastaavat eivät ole minua aikaisemmin innostaneet, mutta tässä oli jotain niin räsymattomaista että hankin juuri mallin mukaiset langat.

Lyhyttä ja pitkää kerrontaa

   

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Anthony Boerr: Kaikki se valo jota emme näe

Alice Munron novellit eivät ole mitään keveitä pikku lukuvälipaloja, vaan jokainen on ehjä ja painava kokonaisuus. Näitä ei oikeastaan edes pitäisi lukea yksi toisensa perään, vaan jokaiselle pitäisi antaa aikaa "asettua" ennen seuraavan lukemista, aivan kuten romaanejakin lukiessa. Silti yhden loppuessa on jo utelias jatkamaan eteenpäin seuraavaan tarinaan.

Anthony Boerrin kirjaa oli kehuttu kovasti loistavana lukuromaanina, ja se kyllä lunasti lupauksensa. Toisen maailmansodan aikoihin sijoittuva tarina vie heti mukaansa, sen sokeasta ranskalaistytöstä ja älykkäästä saksalaispojasta tulee nopeasti läheisiä. Jokin kerronnassa muistutti kovasti Carlos Ruiz Zafónia parhaimmillaan, tässäkin kova ja armoton maailma voi olla samalla myös kaunis ja unenomainen. Tätä voin suositella vilpittömästi.

Barbarotti-sarjan viimeinen osa

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar

Nesserin viisiosainen sarja rikoskonstaapeli Gunnar Barbarottista päättyy tässä kirjassa loppujen lopuksi ihan hyviin tunnelmiin. Barbarotti ehti tulla jo tutuksi omine persoonallisine omituisuuksineen. Toisaalta, ehkä meidän jokaisen pitäisi aina välillä hiljentyä kysymään suoraan ja kahden kesken Meidän Herramme mielipidettä, Barbarottia se ainakin auttoi monta kertaa.

Aika erikoista kyllä, mutta mitä useamman Nesserin kirjan olen lukenut, sitä vähemmän olen niistä pitänyt. Jossain vaiheessa olin valmis nimeämään hänet parhaaksi ruotsalaisdekkaristiksi, mutta nyt voisin ehkä sanoa että dekkaristina hän on kohtalainen, mutta muuten kirjailijana parempi, sillä onhan kirjojen sisältö usein paljon muuta kuin pelkkää tapausten selvittelyä. Hänen henkilönsä ovat aina mielenkiintoisia ja värikkäitä ja hänen oma, lämmin suhtautumisensa ihmisiin tuo kirjoihin jotenkin lempeän pohjavireen, vaikka kyseessä ovatkin raakojen tekojen selvittämiset.

Lähikirjallisuutta

  

Arto Ojakangas: Pölkynvälit, Linnunkantaja ja Aurinkomutka

Kun useimmiten lukee käännöskirjallisuutta, tekee joskus hyvää palata paljon lähemmäksi juuriaan, jopa omalle murrealueelle. Tällaisen mahdollisuuden tarjosi eskolalaisen Arto Ojakankaan trilogia, joka sijoittuu 1920-luvun Eskolaan, aikaan jolloin Pikkurataa rakennettiin.

"Ko ihimiset puhuu melekeen niinkö meilläki kotona ruukattihin", tuntuvat he heti tutuilta ja luotettavilta. Ojakankaan kerrontatapa on antaa puheenvuoro kullekin henkilölle vuorollaan, näin tapahtumat saavat syvyyttä ja monesti useammankin näkökulman. 

Elämä ei tuolloin ollut helppoa, se oli työtä, köyhyyttä ja työtä. Jokaisen pienimmästä lapsesta vanhukseen asti joutui tekemään osuutensa jotta niukka elanto saatiin koottua. Herroja kumarreltiin ja passattiin, mutta politiikka tai työväen asia ei näissä kirjoissa nouse kovin tärkeäksi asiaksi. Tunteista ei tuolloin paljoa puhuttu, mutta toki nekin kuuluvat elämään, kanssaihmisistä välitettiin vaikka se osoitettiin usein pienieleisesti ja vaatimattomasti. Alusta loppuun kulkee mukana Elinan ja Erkin kaunis rakkaustarina. 

Ojakangas on tunnettu näytelmäteksteistään ja varsinkin dialogi näissä kirjoissa onkin erittäin sujuvaa, mutta teksti kokonaisuudessaankin on helppoa ja miellyttävää luettavaa yllättävine, hauskoine sanontoineen ja käänteineen.

Lyhyttä ranskalaista

Patrick Modiano: Kehäbulevardit

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja

Edelllisen lukemani kirjan henkilöiden ikään kuin suosittelemana tartuin viime vuoden Nobel-voittajan Patrick Modianon tuotantoon, Hänen runsaasta tuotannostaan on suomennettu vain viisi romaania, mutta Nobel-voiton jälkeen käännöksiä lienee tulossa lisää.

Mitenkään kovin iloista luettavaa nämä eivät ole, näistä puuttuu nyt se ranskalainen kupliva elämänilo, hukassa ollaan tavalla tai toisella. Kehäbulevardeissa poika etsii isäänsä ja Hämärien puotien kuja kertoo miehestä, joka on menettänyt muistinsa ja etsii itseään ja menneisyyttään.

Lukija joutuu keskittymään näihin teksteihin tarkasti, kiire ei saa olla, niin kuin ei ole kirjojen henkilöilläkään vaikka kyseessä ovat tärkeät asiat, tapahtumat etenevät rauhallisesti.

Lukija aamujunassa muistuttaa tarinaltaan juuri lukemaani Punaisen muistikirjan naista. Tässäkin mies löytää naisen kirjoittamaa tekstiä, nyt muistitikulta, ja lähtee etsimään naista. Päähenkilön työpaikka ylijäämäkirjoja tuhoavassa laitoksessa aiheutti minulle jatkuvaa harmitusta, olisi mahdotonta tehdä sellaista työtä. Tässä oli kuitenkin toivoa ja lämpöäkin mukana, mukava kirja.

Kaikki valmistuu aikanaan

Tästä se alkoi, vuosi lienee tuo sama joka on heinäkuun Suuri Käsityökerho -lehden kannessa eli 1984. Mistä lie syystä pusero jäi silloin kesken (epäilen koon pienuutta) tullakseen esille 31 vuotta myöhemmin, ruttuinen pussi kangasarkun perukoilla.

Langat minulla ovat melko hyvässä järjestyksessä, niinpä löysin pussissa olleiden kerien lisäksi vielä avaamattomat vyyhdet kumpaakin väriä. Puserosta oli valmiina toinen kappale kokonaan ja toisesta puolet, hihat puuttuivat myös.

Onneksi puserolle löytyi käyttäjä läheltä, tytär joka on vuoden nuorempi kuin puseron ohje. Tässä kuvassa keltainen väri on lähinnä oikeaa, se on aika voimakas.

Muistelen että ihastuminen tähän malliin oli silloin aikoinaan välitön ja kumma kyllä se näyttää ihan yhtä hauskalta vieläkin.