Pohjoismaisia dekkareita

 Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Tanskalainen Tapaus 64 valvotti minua pitkälle yöhön, mutta nukuttava oli välissä, jotta aamulla taas sai ensimmäiseksi tarttua kirjaan ja saattaa lukeminen päätökseen. Termi "page-turner" tuli tätä lukiessa useammankin kerran mieleen, sivut taisivat kääntyä lähes itsekseen, niin ahmimalla tämä piti lukea. Täydellinen dekkari.

Omasta tavastani poiketen aloitin tämän Sebastian Bergman -sarjan vasta viidennestä osasta, mutta kyllä se on alusta tämäkin sarja vielä aloitettava. Hyvin tyypillinen ruotsalaisdekkari - siis myös laadukas - mutta samalla henkilöt sekoittuvat muihin vastaaviin poliisiosastoja kuvaaviin kirjoihin. Hyvä juoni, yllättävä loppu ja lupaus jatkosta, siinäpä ne tärkeimmät.

Vangitseva romaani ja tyhjänpäiväistä viisastelua

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Mats & Susan Billmark: Elä enemmän, stressaa vähemmän

Kuinkahan sitä saisi kohtuullistettua omia odotuksiaan kirjojen suhteen niin, että hyvä kirja tuntuisi hyvältä kirjalta, vaikka se ei ole loistava? Tämän Hurleyn esikoisromaaninkin luin muutamassa tunnissa vain pari ruokataukoa pitäen eli se sai kyllä mielenkiintoni alusta loppuun. Silti se odottamani loppuhuipennus oli pettymys. En silti voi moittia tätä, tarina oli mukavaa luettavaa eikä mikään ärsyttänyt. Hienous ei ehkä ollutkaan siinä loppuhuipentumassa, vaan siinä tavassa, jolla tapahtumien kulkua pikkuhiljaa kuvattiin antaen pieniä ennakkopaloja siitä, mistä voikaan olla kyse. Ehkä sitä vain vanhemmiten tulee krantuksi kun joka kerta odottaa löytävänsä sen huikean lukukokemuksen. Lukeminen on aina huikeaa. Piste.

No... melkein aina. Ruotsalaisen Billmarkin pariskunnan elämänohjekirja oli onneksi riittävän ohut kerralla luettavaksi, toista kertaa sitä ei ehkä olisi viitsinyt ottaa käteensä. Pariskunta on omien stressi- ja ahdistuskokemustensa kautta saanut idean jakaa toipumisoppejaan koko maailmalle. Valitettavasti vain mitään uutta ei ilmennyt (tulee joskus luettua näitä oppaita, niin että vertailukohtia löytyy...) vaan kaikki tutut itsehoito- ja hetkessäelämiskliseet oli vain ryyditetty runsailla huutomerkeillä. Niiden vuoksi teksti vaikutti välillä jopa energiseltä ja innostavalta, mutta vain välillä. Yhtään huonoa ideaa kirjassa ei varmaankaan ollut, mutta ei myös mitään sellaista uutta, mitä ei olisi jo Facebookin pehmopsykologiasivuilta moneen kertaan kauniiden kuvien kera tullut luettua.

Kirja ja sen suosittelija

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras 

Esko Valtaoja: Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen

Syksyllä 2015 pääsin kuulemaan Esko Valtaojan luentoa Centria Open -tapahtumassa Kokkolassa.
Hänen luentonsa oli kuin raikas tuuli kaiken sen negatiivisuuden ja pessimismin aavikon keskellä, jossa me nykyään vaellamme. Sama optimismi ja innostus on päällimmäisenä näissä hänen kirjoissaan, ehkä lukemistani eniten juuri tässä, jossa hän kulkee maailman ihmeiden äärellä, eikä maailmasta juuri muuta löydäkään kuin ihmeen toisensa perään. Kunpa vain kaikki osaisimme katsoa maailmaa samoin, ehkä asiat todella kääntyisivätkin parempaan suuntaan.

Tuosta luennosta kirjasin ylös muutaman pienen yksityiskohdan, yksi niistä oli suositus lukea tämä Hannu Rajaniemen kirja, joka on ensimmäinen osa trilogiaa. Toisen Valtaojan suosittelemista kirjoista, William Gibsonin Neurovelhon lukemisen sen sijaan lopetin suosiolla melko pian, aivoni eivät vain taipuneet hänen visioihinsa.

Samoin oli käydä tämän Kvanttivarkaan kanssa. Eletään kaukana tulevaisuudessa, jossa kaikki on keinotekoista - myös elämä. Kirja on täynnä täysin uusia sanoja ja käsitteitä, niihin piti vain tottua. Kun lakkasi välittämästä siitä, ettei ymmärtänyt puoliakaan, alkoi jännittävä juoni vetää puoleensa ja puolenvälin jälkeen olin jo varma, että haluan lukea trilogian muutkin osat. Ei tämä ehkä ihan Tolkienin Keski-Maan luomista vastaa, mutta melkoisen uuden maailman on myös Rajaniemi luonut.

Kesäloman alku

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Kesäloma alkoi lukemalla esikoisromaani Renée Knightilta. Kirja on ollut suosittu ja kyllä se aivan kelvollinen onkin. Tosin kovasti ennakkoon mainostettu yllätyskäänne jäi odotettua lievemmäksi ehkä juuri korkealla olleiden odotusten vuoksi.

Odotukset taas ylitti Håkan Nesserin uutuus Carmine Streetin sokeat. Vaikka Barbarotti-sarja on yksi parhaista dekkarisarjoista, tämä enemmän romaanin kuin jännityskirjan tyylilaji tuntuu sopivan Nesserille mainiosti. On outoa, että tämä on käännetty vasta nyt, vaikka kirja on ilmestynyt Ruotsissa jo vuonna 2009.

Lomaa on pitkästi jäljellä, mutta paljon on luettavaakin varattuna. Kuvan lainakirjojen lisäksi tietysti taustan kirjahyllyjen kaikki omat lukemattomat kirjat.

Pendergast #7

Douglas Preston, Lincoln Child: Kuoleman naamio

Seitsemäs Pendergast-sarjan kirja ilmestyi yllättäen paria kuukautta odotettua aiemmin ja sain sen käsiini melkein saman tien. Suurin odotuksin tietenkin, ja kyllähän tämäkin järkäle piti parissa päivässä lukea (välillä joutui käymään töissä), sen verran vauhdikkaisiin tapahtumiin kirja tempaisi mukaansa. Ensimmäisenä yönä näin jo unta sen tapahtumista ollen itse mukana, nähtäväksi jää mitä ensi yön kotielokuvat esittävät.

Melko pian jo alussa piti tarkistaa, onko kirjan kääntäjä vaihtunut, koska tekstissä käytettiin mielestäni jotenkin erilaista ilmaisua ja tyyliä kuin aikaisemmin, hieman vähemmän tyylikästä ehkä. Tämän kirjan kääntäjä oli ollut toisena kääntäjänä mukana jo edellisessä osassa mutta tässä ensimmäistä kertaa ainoana kääntäjänä. Teksti sinänsä oli aivan kelvollista, mutta taas sai huomata, kuinka tärkeää on kääntäjän osuus kirjan luonteesta.

En tiedä tökkikö teksti aluksi juuri tuon käännöksen vuoksi vai Nora Kellyn vuoksi, joka mielestäni käyttäytyi sopimattoman typerästi ja edesvastuuttomasti muutaman kerran. Toki hänen tilanteensa ei ehkä kannustanut kovin järkiperäisiin suorituksiin. Myös muutamia epäjohdonmukaisuuksia olin havaitsevinani. Kuitenkin melko pian nämä alkuhaparoinnit unohtuivat, kun tapahtumat alkoivat vyöryä. Kyllä tätä voi kenelle tahansa dekkarifanille suositella.

Taikuutta ja rakkautta

Morgenstern, Erin: Yösirkus

Nooran suosituksesta otin luettavaksi tämän fantasiakirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat outoakin oudompaan sirkukseen. Sirkus ei ole minua sinänsä koskaan kiinnostanut, siispä oli onni, että tässä kirjassa sirkus onkin jotain aivan muuta kuin perinteinen sirkus norsuineen ja pelottavine klovneineen, tämä on kaikin tavoin ihmeellinen sirkus.

Mielessä kävi mielenkiintoinen ajatus meidän maailmastamme, tästä jonka ajattelemme olevan totta ja konkreettista - mitäpä jos olemmekin vain jonkun luoma illuusio, paperista taiteltu kuvaelma?

Tieteestä ja uskonnosta

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni; Keskustelukirjeitä

Tommy Hellsten: Tähän olen tullut; Kirja merkityksen löytämisestä 

Nautin kovasti toisestakin Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjeistä koostuvasta kirjasta, jossa toista välillä sivallettiin reippaastikin omien näkemysten puolustamiseksi, mutta kaikki hienossa ystävyyden hengessä. 

Kun otin seuraavaksi luettavakseni Tommy Hellstenin kirjan oman tiensä ja uskonsa löytämisestä, olin kiinnostunut näkemään, onko näissä kahdessa kirjassa yhteneväisiä teemoja. Hellstenin teksti on kuitenkin paljon kiihkeämpää ja ehdottomampaa kuin kummankaan, Pihkalan ja Valtaojan. Heidän kummankin näkemyksistä saattoi myös helpommin olla samaa mieltä, mutta Hellstenin kiihkeys vieraannutti aiheesta ja hänen usko- ja jumalakäsityksensä eivät tuntuneet tutuilta eivätkä sellaisilta, jotka haluaisi kokea. Toisaalta ihailen kirjoittajaa, joka noin avoimesti pystyy kertomaan omasta tiestään ja henkilökohtaisimmistakin asioista ja tuntemuksista.

Piisuutusta

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Kun kolmen vuoden kuluttua edellisestä saa käsiinsä Fred Vargasin uutuuden, ei sitä voi lukea kerralla, vaikka kuinka mielellään sen tekisi. Sitä pitää piisuuttaa, tässä tapauksessa viikonlopun kolmelle päivälle.

Varsinaisesti kirjassakaan ei pidetä kiirettä, vaan nautitaan rauhallisesti aterioita ja viiniä (kuka vähemmän, Danglard ehkä vähän enemmän) etsien ratkaisua tämänkertaiseen mysteeriin. Vain kerran Adamsbergille tulee kiire, mutta silloinkin aina valppaat santarmit huolehtivat hänet ruotuun.

Juoni on erittäin monimutkainen, mutta lopulta sekin leväkasa selviää, tottakai. Juontakin parempaa ovat henkilöt. Niin moninaista, persoonallisesta aina tosi omituiseen asti on tämä Adamsbergin väki, joka siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on hyvin taitavaa ja ammattitaitoista. Ennen kaikkea tämä Adamsberg, jonka katse himmeni muutamankin kerran ennen kuin asioiden laita vihdoin valkeni hänelle.

Kuin elämä itse

Tommi Kinnunen: Lopotti

Kun olin aikaisemmin lukenut Neljäntienristeyksen, odotukset saattoivat olla vain äärimmäisen korkealla tätä uutta teosta aloitettaessa. Se täytti kuitenkin ne kuitenkin kaikki ja kuuluu ehdottomasti sarjaan "Se pakahduttava tunne kun joutuu sulkemaan kirjan kannet". 

Henkilöitä, jotka tulevat tutuiksi ja läheisiksi (vai olinko tuntenut heidät aina?), onnen helmiä ja suuria suruja, sitähän se on elämä ja kaikki se on kerrottuna näiden kansien välissä upean kauniilla kielellä. Päällimmäisenä tunteena tuoreeltaan on taas kiitollisuus siitä, että on saanut kokea tällaisen elämyksen.

Todellinen mysteerien tie

John Irving: Ihmeiden tie

John Irvingin tyyli tuntuu yhä vain villiintyvän vuosien myötä. Tämän uusimman kirjan tapahtumat ovat niin mystisiä ja outoja, että lukija ei voi olla oikein varma mistään - mikä on totta ja mikä unta. Silti kaikki juonteet punoutuvat lopulta kokonaisuuteen ja lopussa voi olla tyytyväinen kun sai olla mukana tällä mystisellä matkalla.