Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttuNyt olen sitten lukenut kaikki Nesserin suomennetut rikosromaanit, kaikkiaan kolmetoista kappaletta, enkä vielä päässyt kyllästymään. Tämä viimeisin on suomennettu tänä vuonna, viisi vuotta sen jälkeen kun se ilmestyi Ruotsissa, joten Barbarotti-sarjan v. 2010 ja 2011 ilmestyneiden osien käännöstä saanee vielä odottaa.
Kokonaan toinen juttu oli kirja, joka aiheutti aaaggghhh-ilmiön jo parisataa sivua ennen loppua. Lukija luulee tietävänsä mistä on kysymys, mutta on varma että kirjailija vedättää kuitenkin, ja kaikki luullut ratkaisut kääntyvät päälaelleen yksi toisensa jälkeen. Ei voi lukea tarpeeksi nopeasti saadakseen riittävän äkkiä selville sen todellisen ratkaisun. Ja yllättävähän se on, toki!
Herra Roosin tarinassa korostuu -romaani enemmän kuin rikos-, se on todellakin tarina herra Roosin niin kovin tavallisesta ja yhtäkkiä oudoksi muuttuvasta elämästä. Rikoksiakin tapahtuu, mutta ne jäävät sivuosiin, ihmisten kohtalot ovat paljon koskettavampia.
Olen näiden kolmentoista kirjan yhteydessä lähinnä pelkästään kehunut Nesseriä, eikä siinä mitään, hän on erinomainen kirjailija. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten tunne häntä henkilökohtaisesti. Hänen suhtautumisensa lihavuuteen (varsinkin naisilla) on nimittäin suorastaan loukkaava, rasistinen. Lihavuus on aina kielteinen, inhottava ominaisuus ja selittää henkilön luonteesta jotain, joka ei koskaan ole mairittelevaa.
Kärjistetyimmin asenne tuli esille viimeisimmässä kirjassa, hänen kuvatessaan Alice ja Valdemar Roosia ja heidän avioliittoaan. Alice oli 48 ja parikymmentä kiloa ylipainoinen ja Valdemar 11 vuotta häntä vanhempi. Yhtälö on kirjailijan mukaan selvä: mies on kymmenen vuotta liian vanha ja nainen kaksikymmentäviisi kiloa liian painava voidakseen saada enää uutta, tyydyttävämpää elämänkumppania. Eli kaikki yksinäiset, 48-vuotiaat, ylipainoiset naiset älkööt turhaan vaivautuko: tässä maailmassa ei ole teitä varten yhtään kunnon miestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti