Kissa joka suojeli kirjoja oli aiheidensa puolesta niin lähellä sydäntä, että luettavahan se oli. Lämminhenkinen, mukava kirja, mutta mitään uutta aiheesta se ei tuonut lukijalle. Olen lukenut useamman saman tyyppisen kirjan ja ne ovat olleet tätä parempia. Aika lailla itsestäänselvyyksistä koostui tämän kirjan anti ja vielä hyvin mustavalkoisista itsestäänselvyyksistä.
Toivon että Elly Griffiths tulee jatkamaan myös Ruth Galloway -sarjaa, vaikka tämä uusi sarjan aloitus on vähintäänkin yhtä hyvä. Jännitystä on ehkä enemmänkin ja henkilölistä tulee varmaan sarjan edetessä lukijan ystäviä niin kuin Ruthistakin on tullut. Nyt on odotuslistalla kaksi uutta Griffithsin kirjaa, hienoa!
Päätin hypätä koko muun sarjan yli ja luin suoraan viimeisen osan Cleevesin Jimmy Perez -sarjasta. Tyyppihän oli jo tuttu hienosta tv-sarjasta. No, sarja on polveillut omia teitään ainakin siinä mielessä että Perezin edesmenneen vaimon tytär Cassie oli siinä jo omillaan opiskelemassa, kun hän tässä kirjasarjan viimeisessä osassa taisi olla yhdeksänvuotias. Tässä tapauksessa kirjakin oli hyvä, mutta olen päähenkilön näyttelijän vuoksi tyytyväinen, että olen nähnyt tv-sarjankin.
Gwen Strauss on tehnyt valtavan työn laatiessaan tämän elämäkerran yhdeksän naisen pakoretkestä toisen maailmaansodan viimeisinä aikoina. Yksi mukana olleista oli hänen setänsä vaimo, joka ensin kertoi kirjailijalle tarinansa. Muiden naisten perheet ovat myös auttaneet paljon. Kirja syntyi niin myöhään, että muut naisista olivat jo kuolleet. Kahdesta naisista oli jo aikaisemmin tehty hollantilainen dokumentti Ontsnapt (löysin sen YouTubesta). Sen tekijöiltä kirjailija sai myös apua kirjoitustyöhönsä.
Jälleen yhdeksän uutta ja erilaista ihmiskohtaloa sodan pyörteissä, jälleen lisää uskomattomia tapahtumia, joilla oli vaikutuksensa paitsi näiden naisten, myös heidän perheidensä ja lastensa elämään. Aina näitä lukiessa yksi hämmästyttävistä asioista on se, millaista leireillä olleiden ihmisten oli palata takaisin koteihinsa ja elämäänsä. Ihmiset eivät tienneet eivätkä millään pystyneet kuvittelemaan, mitä muut olivat joutuneet kokemaan. Niistä asioista ei yleensä haluttu puhua ollenkaan, oli vain jatkettava elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eräässä mielessä sen on täytynyt olla myös yksi iso traumatisoiva tekijä lisää niille, jotka ovat jo kärsineet enemmän kuin kenenkään pitäisi. Siksi on tärkeää, että heistä kerrotaan edes nyt, jotta jälkipolvet vihdoin ymmärtäisivät tapahtunutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti