Lopetellassani tämän kirjan lukemista voin vain hämmästellä itseäni. Kuinka saatoin ensimmäisen kolmanneksen aikana kuvitella, että nyt on Lemaitre mennyt pahasti vikaan ja kirjoittanut todella omituisen, tylsän teoksen.
Sillä siihenhän hän ei tietenkään pysty, vaan kyseessä on todella upea, omituinen, nurinkurinen, outo ja sanoinko jo nurinkurinen kertomus. Monella tavalla nurinkurinen. Siksi, että kaikki muuttuu koko ajan ja siksi että eikö jännitysromaaneja lukiessa lukijan sympatioiden kuuluisi olla lain eikä rikollisen puolella. Nurinkurista, kaiken kaikkiaan. Upeaa. Ja myös hyvin ranskalaista, kai. Erilaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti