Lisa Altherin Enkelit lennossa on ehkä tylsin kirja ikinä...
Periamerikkaliseen tapaan päähenkilö masennuksen vallassa varaa ajan terapeutilta. Kirja muodostuu sitten tämän päähenkilön ja myös terapeutin pään sisällön tutkimiseksi. Välillä kuvataan toki tapahtumiakin, toistellen ja pitkästyttävästi, mainiten aina mitä syödään ja minkälainen savuke (aina samanlainen) sytytetään.
Tähän sain sitten viikon kulumaan... hohhoijaa... Tosin tässä on ollut onneksi vähän muutakin ohjelmaa, kun noita 5-kymppisiä on lauantaiksi järjestelty.
Nancy Hustonin Enkelin kosketus oli ihana kirja, alusta loppuun. Ei välttämättä kovin kevyt tai hauska, mutta kaunis, onnellinen ja myös hyvin surullinen.
Sota on mukana tässäkin kirjassa, eletään 1950-luvun loppupuolta Pariisissa, ja ranskalaiset sotivat Algeriassa. Enemmän kuin tämä sota, on päähenkilöiden elämään kuitenkin vaikuttanut jo päättynyt toinen maailmansota, joka on jättänyt syvät jäljet niin saksalaiseen Saffie'hen kuin unkarinjuutalaiseen Andrákseen. Raphaël elää onnellisen tietämättömänä tällaisista traumoista, hän elää musiikistaan, vaikka arvaakin että vaimon oudon käytöksen takana ovat aikaisemmat tapahtumat.
Rakkaus on kuitenkin kaunista kaikissa olosuhteissa - valitettavasti usein myös traagista.
Kirjan painoasu oli erikoinen ja mukava, teksti on hyvin kapeaa, kirjasin melko iso, joten lukeminen sujui joutuin. Tällainen painotapa on ystävällinen myös kaksitehoja käyttäville!
Kyllä se on jo uskottava, että venäläinen sotakirjallisuus ei ole minun lajini. Tarvoin viikon läpi tätä Aleksander Solzenitsynin Elokuu neljätoista, ja kärsimys oli suoraan verrannollinen kirjan onnettoman sodan kurjuuteen.
Joku näissä venäläisissä kirjoissa on aivan erilaista kuin missään muussa, jo pelkästään tekstin rakenteessa. Lauseet jäävät kesken, tuumaillaan ja huudahdellaan - mutta mistä *******stä oikein puhutaan? Mitä tapahtuu? Kuka puhuu? Kaikkia näitä kysymyksiä tuli mieleen useampaan kertaan.
Kummallista ei ole se, etten ymmärrä sotastrategian termejä, en tiedä montako miestä on rykmentissä ja montako armeijakunnassa, tai onko luutnantti korkeampi arvo kuin kapteeni. Ja näillä mentiin aika pitkälle tässä kirjassa. Lisäksi vielä se venäläisten nimien kirjo, jokaisella henkilöllä on vähintään kolme erilaista kutsuma- tai puhuttelunimeä, tittelit vielä siihen päälle.
Toisaalta harmittaa että ymmärsin tästä kaikesta niin vähän, koska ei tämäkään kirjailija Nobeliaan turhaan ole saanut, se on varmaa. Onkohan vain niin, että venäläinen sielunmaisema (hieno sana!) on kerta kaikkiaan niin erilainen kuin meidän, jotta voisimme heitä oikein ymmärtää. Täytyy vain lukea enemmän, ehkä se joskus vielä aukeaa. Mutta sota-aiheisia kirjoja ei ihan heti!
Kyllä se tuo vuodenaikojen vaihtuminen jossain näkyy, ainakin mielenkiinnon kohteiden vaihtumisessa. Viimeiset pari kuukautta olen nähnyt vain kirjoja, käsityöhön olen tarttunut pari kertaa formuloita katsoessa. Mutta kun uusin Novita-lehti ilmestyi, alkoi sormia taas kummasti syyhyttämään... Lehti oli tällä kertaa täynnä toinen toistaan kauniimpia malleja ja lupasin tyttärille tehdä heille jouluksi neuleet valinnan mukaan. Tietysti itsellekin jotain!
Kaikki mallit ovat Novitan uutta Puro-lankaa, jota ei vielä kaupoissa ole näkynyt, joten päädyin tilaamaan langat suoraan Novitan nettikaupasta. Siinä on Ruskaa, Iltanuotiota ja Jäätynyttä karpaloa. Lisäksi oli ihan pakko ottaa annos unikon väristä 7-veljestä, kun oli niin tarjouksessa. Tosin väri oli kirkkaampi kuin muistinkaan, mutta eiköhän siitä jotain synny.
Geraldine Brooksin Kirjan kansa kertoo kiinnostavalla tavalla erään todellisen kirjan historian, tosin suurimmaksi osaksi fiktioon turvaten. Kyseessä on jopa 600 vuotta vanha juutalainen kirjoituskokoelma, ns. Sarajevon haggada, joka katosi Bosnian kansallismuseosta Jugoslavian sodan aikana.
Kuvitteellisen konservoijan tutkimusten perusteella kirjalle luodaan historia, jossa se kulkee pitkiä matkoja satojen vuosien aikana. Se joudutaan pelastamaan viekkaudella monta kertaa, koska juutalaiset kirjat, niin kuin ihmisetkin, ovat kautta aikojen olleet vainojen kohteena.
Kirja alkaa vaikuttavasti Heinrich Heinen lauseella: Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. Maailman historiassa tämä on valitettavan totta.
Odotin ehkä jälleen vähän liikaa tältä Christian Jacq'in kirjalta Hieroglyfien arvoitus, koska olin kovasti ihastunut hänen Valon kivi -sarjaansa. Tämäkin oli hyvä, mutta tyyliin vaikutti ehkä se, että tässä kirjassa Jacq osittain noudattaa päähenkilö, egyptologi Jean-François Champollion'in muistiinpanoja hänen tutkimusmatkaltaan Egyptiin. Champollion ratkaisi tutkimustyöllään ensimmäisenä hieroglyfien arvoituksen ja osasi lukea muinaisen Egyptin kirjoituksia.
Jännitystä ja draamaa riittää tässäkin. Sitä tosin muutaman kerran lukiessa ihmettelin, että oliko tutkijan työ todella tuohon aikaan (1820-30 -luvulla) tosiaan koko ajan noin hengenvaarallista. Keneenkään ei voinut luottaa ja vaara uhkasi milloin miltäkin taholta.
Puhdasta romaania mielenkiintoisemmaksi kirjan tekee kuitenkin juuri se, että kerrotaan oikean henkilön elämään sijoittuvista merkityksellisistä tapahtumista.
Krokotiili hiekkasärkällä on ensimmäinen osa jo 18-osaisesta Elizabeth Petersin kirjoittamasta Amelia Peabody -sarjasta. Tosin vasta tämä yksi on käännetty suomeksi pienen uuden kustantamon toimesta. Toivottavasti lisää on tulossa, sillä tämä oli todella hauska uusi tuttavavuus. Argeologiset kaivaukset Egyptissä ovat näköjään aina yhtä kiehtova ympäristö jännitykselle ja romantiikalle.
Samat henkilöt tulevat esiintymään seuraavissakin osissa, vaikka ne ovatkin erillisiä tarinoita. Hyvä niin, sillä tämän porukan seurassa ei ikävä pääse yllättämään.
Luin peräkkäin saman Paulo Coelhon kirjan sekä hollanniksi Elf minuten että suomeksi Yksitoista minuuttia. Jo hollanniksi luettuna kirja vakuutti minut siitä, että se on yksi kauneimmista lukemistani kirjoista. Halusin siksi vielä lukea sen uudestaan, vaikka tarina oli tuttu, eikä toinenkaan kerta tuottanut pettymystä.
Coelholla on ihmeellinen taito kirjoittaa hyvin yksinkertaisin sanoin suurista asioista. En ole pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, mutta Alkemisti on yksi parhaista kirjoista ikinä, ja tämä on lähes yhtä hyvä.
